Ajautuminen uuteen ammattiin

Markku Äärimaa

Ylioppilaana ammattiuraa ajatellessani asetin etusijalle teknisen koulutuksen, fysiikka ja tekninen korkeakoulu vaikuttivat houkuttelevimmilta vaihtoehdoilta. Turku tuntui toisaalta mukavalta opiskelukaupungilta, ja loppujen lopuksi päädyin lääkikseen. Valmistuin lääkäriksi vuonna 1968, jolloin tuleva ura väikkyi kutakuinkin selkeänä mielessä: operatiivinen ala, lähinnä kirurgia. Jo opiskeluaikana olin hakeutunut sijaiseksi paikkoihin, missä operatiivisen toimintaan oli mahdollisuuksia. Tällä saralla ura sitten urkenikin, valmistuin kirurgiksi vuonna 1975 ja sain gastroentrelogisen kirurgian suppean erityispätevyyden vuonna 1978. Myös tieteellinen työ veti vahvasti puoleensa, väittelin, ja sain sittemmin kirurgian dosentuurin 1981. Näin ollen uran piti olla pläkkiselvä, työ tuntui sekä kiinnostavalta että riittävän haasteelliselta. Vaikka erityisesti päivystäminen tuntui ajoittain raskaalta, sitä kompensoi mukavasti potilailta usein saatu lämmin palaute.

1980 luvun alussa Lääkäriliiton toiminnanjohtaja pääsi eläkkeelle, ja uutta ruvettiin etsimään, ja minultakin kysyttiin mahdollisuuksia hakea virkaa. Olin ollut mukana kandiseuran, NLY:n ja Lääkäriliitonkin työssä luottamusmiehenä, viimeksi mainitussa hallituksen jäsenenä, varapuheenjohtajana ja valtuuskunnan jäsenenä, mutta toiminnanjohtajan homma vaikutti silti varsin kaukaiselta ja byrokraattiselta. Toisaalta arvelin, että uusi näkökulma saattaisi antaa elämään lisää perspektiiviä, ja näin muodoin päätin lähteä kisaan mukaan. Tosin sillä edellytyksellä, että olisin toiminnanjohtajana vain määräajan, korkeintaan kolme vuotta. En mitenkään voinut kuvitella luopuvani kliinisestä työstä.

Niinpä ryhdyin toiminnanjohtajaksi vuonna 1982. Uusi työ vaati paljon opettelua. Ei ollutkaan itsestään selvää, miten isoa organisaatiota ja sen toimistoa tulisi johtaa, miten järjestää yhteistyö suhteet, mihin kaikkiin substanssiasioihin tulisi perehtyä jne. Yhtäkkiä työkenttänä olivatkin suuret järjestelmät, lainsäädäntö, erilaiset organisaatiot ja ihmisryhmät, kun aikaisemmin olin työskennellyt ennen kaikkea yksittäisten ihmisten ja heidän ongelmiensa kanssa. Oli pakko tutustua valtion hallintoon ja lainsäädäntöön, joka alkuun vaikutti erityisen puisevalta.

Tositoimet alkoivat kuitenkin melko nopeasti, vuonna 1983 Lääkäriliitto jätti lakkovaroituksen, ja lakko olikin todella lähellä. Tämä aiheutti paljon aktiviteettiä. Lakkoa simuloitiin erillisissä seminaareissa, ja lakkoon lopulta jouduttiin vuonna 1984. Tämä oli jo selkeää uurastusta ja organisaatio ja sen hallinta oli pakko saada sujumaan sutjakkaasti. Samoin suhteet keskusjärjestöön ja muihin liittoihin muodostuivat tärkeiksi, ja antoivat mahdollisuuden tutustua eri puolilla vaikuttaviin tausta-ajatuksiin ja voimiin.

Ensimmäiset kolme vuotta olivat sujuneet melko intensiivisesti ja olleetkin yllättävän täynnä toimintaa ja uusi näköaloja, jonka vuoksi päätin pyytää lisää virkavapautta, jota vielä sainkin. Tarkoitukseni oli tosin edelleen palata kliiniseen työhön. Mutta kun viisi vuotta oli kulunut, ei virkavapautta enää ollut mahdollista jatkaa, ja oli tullut ratkaisun paikka. Työ Lääkäriliiton toiminnanjohtajana oli osoittautunut paljon sisältörikkaammaksi ja monipuolisemmaksi kuin olin voinut kuvitella. Se ei ollutkaan sellaista puisevaa byrokratiaa jolta se alunperin oli näyttänyt. Jouduin vakavasti punnitsemaan vaihtoehtoja. Työssä oli selvästi kielteisiä puolia: iltojen kulumista loputtomissa kokouksissa, jatkuvaa pullansyöntiä, vähän liikuntaa, vapaa-aikojen tärväytymistä. Plussapuolella oli kuitenkin myös melkoisesti. Erityisen kiinnostava oli laaja perspektiivi, toiminta-alue joka kattoi sekä ulkomaat että kotimaan. Toimipaikka antoi mahdollisuuden olla kiinni päivänpolttavissa tapahtumissa ja saada niistä syvällistä tietoa. Monet kysymykset, kuten lääkärin etiikka, terveyspolitiikka, terveydenhuoltomme rakenteet, kansainvälinen toiminta ylimalkaan rupesivat tuntumaan jo sinänsä erittäin kiinnostavilta. Puuttumaan jäisivät potilaat, näiden ihmissuhteiden tuoma sisältörikkaus, kirurgia käsityönä, josta pidin, leikkaussalin useimmiten rauhallinen ja rauhoittava ympäristö. Puuttumaan jäisivät toisaalta myös raskaat päivystykset.

Valinta ei ollut helppo, mutta loppujen lopuksi päädyin jatkamaan toiminnanjohtajana. Uranvalinta tulee tosin edelleen silloin tällöin mieleen, mutta katsellessani ympärilleni, huomaan että kollegat, jotka ovat tehneet samanlaisen ratkaisun, eivät pääsääntöisesti ole sitä katuneet.

Lääkäri saa Suomessa monipuolisen koulutuksen, joka antaa valmiuden erittäin moninaisiin töihin. Tänä päivänä näyttää siltä, että lääkärit myös valitsevat paljon muitakin kun perinteellisiä lääkärintöitä. Uskon, että tämä on yhteiskunnalle hyväksi.