Ajatuksia lääkäriksi kasvamisesta ja lääkärinä olemisesta

Antti Puhakka

Lääkäreitä on kautta aikain pidetty työlleen omistautuneina asiantuntijoina ja kansanpalvelijoina, jotka ovat potilaiden käytettävissä aina, kun apua tarvitaan. He ovat valmiita tekemään töitä kellon ympäri ja silti säilyttämään rautaisen viileyden, harkintakyvyn ja toimintavalmiuden. Ei ole kovinkaan monta vuotta siitä, kun lääkäriys todella oli tätä.

Mikä on muuttunut? Onko nuori lääkärikunta edelleen valmis paiskimaan töitä kellon ympäri viikonloput putkeen? Nykyään on enemmänkin pakko, vaikka ei oikeasti hirveästi haluaisi. En tunne ketään, joka nimenomaan pitäisi lääkärin työsidonnaisuudesta päivystyksineen. Vanhemmat kollegat ovat kertoneet, että terveyskeskuslääkärin työ oli vielä 80-luvun puolivälissä aivan jotakin muuta kuin nykyään, kiirettä ei samalla tavalla tunnettu kuin nyt. Kuitenkin kuulee vanhempien kollegojen sanovan, että kyllä Me silloin nuorina jaksoimme, mikä tätä nuorta lääkärisukupolvea oikein vaivaa? No - meitä vaivaa halu tehdä muutakin elämässämme kuin haahuilla lääkärintakki päällä pitkin poliklinikan käytäviä ja uhrata elämä vain työlle. Nuoret lääkärit ovat huomanneet, että elämässä voi olla muutakin kuin vain työ ja sen tekeminen. On perhe, johon halutaan panostaa, vapaa-aikaa arvostetaan ja silloin ei tehdä töitä. Lisäksi on työaikalaki, jonka tulisi koskea myös lääkäreitä.

Lääkäriopintojen alkuvaiheessa tuntui jotenkin luontevalta, että useat tekevät tutkimusta, se tuntui normaalilta. Opettajien alitajuinen viesti oli, että jos haluaa menestyä, tulee väitellä. Ainakin minulle muodostui käsitys siitä, että olen vähintäänkin erikoinen, kun en tutki tai valmistele väitöskirjaa. Klinikalla taas heräsi kova halu tehdä kliinistä työtä. Kirurgien kuolemattomat sanat "koskaan en ole veitsellä Krebsin sykliä nähnyt katkaisevani" painotti kliinisiä taitoja ja niiden merkitystä potilastyössä. Yliopistosairaalassa tehtiin usein monimutkaisia ja laajoja tutkimuksia ja toimenpiteitä, joiden merkitys avoterveydenhuoltoa tekevän lääkärin vinkkelistä katsottuna olivat ajoittain varsin mystisiä. Opiskelijana yliopistosairaalassa ei oikein syntynyt käsitystä potilaan hoidon jatkumosta, en ymmärtänyt minkä tien potilas oli jo sinne päästääkseen käynyt ja kuinka paljon ahdistusta oli jo kertynyt. Sinne vain tultiin, tehtiin hienoja temppuja ja sitten lähdettiin. Välillä tahtoi ymmärryskin kadota, kun hyvin sairaille ja iäkkäille ihmisille tehtiin monenmoisia monimutkaisia toimia, jolla voitiin saavuttaa muutamia kuukausia lisää elinaikaa. Mietin, että onko tämä sitä sairaanhoidon laatua? Vasta myöhemmin olen havainnut, että yliopistosairaalassa saa jotenkin yksipuolisen kuvan lääkärin työstä.

Turhautuvatko lääkärit työhönsä? Itse olen kokenut kovan kiireen ja sen luoman paineen olevan keskeisen syyn siihen, että usein on voimaton olo ja ote työhön ja sen mielekkyyteen häviää. Kaikki tietävät, miltä tuntuu katsoa 20 potilasta + viisi ylimääräistä kuuden tunnin poliklinikkapäivän aikana. Opiskeluaikana ei juuri koskaan ollut kiire mihinkään, kunhan tenttiin muisti lukea. Työelämään siirtymisen jälkeen kellosta on jotenkin tullut orjapiiskurimainen niskaan hengittäjä, joka aina muistuttaa olemassaolostaan. Usein olen kokenut, että potilaalle selittämä käsitykseni häntä huolestuttavan oireen synnystä jää puolitiehen ja ajoittain kannan siitä huonoa omaatuntoa. Mutta kello käy, ja seuraava potilas odottaa jo kärsimättömänä vastaanotolleni pääsyä. Joskus mietin, että kuinkakohan monta kertaa sama potilas tulee uudelleen vastaanotolle sen vuoksi, että selitykseni on jäänyt puolitiehen? Kauankohan kestää kellon orjuudesta irtipääseminen, vai tottuuko siihenkin? Vanhemmat kollegat voisivat vastata. Aina tietenkin sopii kysyä, onko äärimmilleen viritetyt aikataulut sopusoinnussa nykyisen laatuajattelun kanssa. Välillä ei voi välttyä vaikutelmalta, että lääkärien toimesta kuntien ja kaupunkien budjetteja hoidetaan enemmän kuin potilaita.

Itse olen kokenut mielekkääksi kerätä kokemuksia ammatin eri laidoilta. Parin viime vuoden aikana valmistumiseni jälkeen olen ollut lääkärinä terveyskeskuksessa, kirurgialla, keuhkotaudeilla, työterveyshuollossa, YTHS:llä ja yksityispuolella. Voin myös suositella kandien hakeutumista lääkärin työhön varhaisessa vaiheessa opintoja, jotta oppisi käytäntöä. Kerran eräs arvovaltainen ei-kliinikko professori kritisoi väitettäni ja kysyi, että eikö kokemattomuuteen liity riski epäonnistua, jos vaikka ajattelet joutuvasi elvyttämään? Totta, mutta elvyttämistä tuskin voi kovin paljon enempää kirjoista opiskella. Perustietojen jälkeen täytyy saada kokemusta, jotta voi itse jälkikäteen arvioida miten tuli toimittua. Itse olen joutunut tähän mennessä ammatissani kahdesti elvytystilanteeseen ja molemmat potilaat ovat menehtyneet eli onnistumisprosentti on edelleen nolla. Mielestäni ei voi alkaa elvyttää vasta sitten kun sen "osaa". Täytyy myös ymmärtää, että lähtötilanne on varsin huono, jos joudutaan elvytystlanteeseen ja vaikka kuinka olisi kokemusta ei onnistuminen siitä huolimatta ala lähestyä 100 prosenttia. Elän vielä toivossa.

Mainio työtilanne ja nykyinen perusterveydenhuollon lisäkoulutus antavat oivallisen mahdollisuuden hakeutua varhain töihin ja kierrellä eri työpaikkoja ja kerätä kokemusta. Minun olisi vaikea nähdä itseäni ainakaan tässä vaiheessa yhteen suppeaan alaan fiksoituneena, sillä muutoin jää paljon näkemättä ja kokematta. Varmasti jokainen on nähnyt suppean alan "erikoispäteviä" ihmisiä, joilta tuntuu realiteettitaju kaventuneen, eivätkä he enää osaa ajatella asioita juurikaan perusterveydenhuollon, saati sairastavan potilaan näkövinkkelistä. Elämän laaja-alainen ymmärtäminen ja potilaiden arvostaminen lienee kuitenkin lääkärin ammatin harjoittamisen syvin olemus. Tämä edellyttää lääkäriltä mm. suhteellisen hyvää itsetuntemusta ja suhteellisuudentajua, jotta ei menettäisi omaa malttiaan edes päivystyksen pikku tunneilla.

Itse en vieläkään tiedä mktä minusta isona tulee. Välillä se ahdistaa enemmän ja välillä vähemmän. Välillä olen taipuvainen ajattelemaan, että ehkä kuljettu tie on tärkeämpää kuin maali. Saas nähdä kuinka käy.

Antti Puhakka