Turusta maailmalle

Jorma Rantanen (opiskeluaika 1961–1967, assistenttina ja tutkijana 1964–1973)

Prekliiniset opinnot olivat tuohon aikaan, kuten ilmeisesti nytkin tiukkatahtisia, kilpailtiin jatkopaikoista ja jokainen tentti vaikutti kladipisteisiin. Tämä aiheutti sen, että kaikki aika käytettiin opiskeluun ja perustieteet opeteltiin kunnolla. Siitä oli myöhemmin merkittävää hyötyä etenkin biomedisiinisessä tutkimustyössä – ehkä vähemmän käytännön lääkärintoimessa.

Kandidaattiaikana mielenkiintoprofiili monipuolistui, vaikka opinto-ohjelmakin laajeni. Oli kursseja, joilla formaalista opetusta oli jopa 60 tuntia viikossa ja lisäksi vielä omat potilaat klinikassa. Aloimme näihin aikoihin ryhmittyä samoista asioista kiinnostuneiden piiriin. Ikään kuin luonnostaan liityin kurssitovereitteni joukkoon, jotka 60-luvulle tyypillisesti olivat päättäneet, että kovan opinto-ohjelman lisäksi harrastamme myös "tieteitä, taiteita ja yhteiskuntaa".

Kaikki tähtäsimme myös kliinisiin spesialiteetteihin (kukin eri erikoisaloille). Opiskelimme klinikan kunnolla; itse en mennyt tenttiin, ellen ollut lukenut jokaisesta aihealueesta vähintään kahta kansainvälistä oppikirjaa. Tämä oli samalla protestia syrjäistä yliopistoamme kohtaan – en halunnut jättää kompetenssiani vain kansallisen tiedon varaan. Turhaa uhoa tietenkin näin jälkeenpäin arvioiden – opettajamme olivat viisaita tiivistäessään luentonsa olennaiseen ja liittäessään toisiinsa teorian kriittisen arvioinnin ja tasokkaan suomalaisen käytännön. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä paremmin osaan heitä arvostaa.

Kuitenkin varsinainen intohimomme oli tutkimus. Yksi teki väitöskirjaa neurofysiologiasta, toinen solubiologiasta, kolmas paneutui intensiivisesti psykiatriaan ja itse väittelin lääketieteellisestä kemiasta. Tutkimustyö tuki tietenkin ammatillista urakehitystä.

Alusta alkaen myös kulttuuriharrastukset olivat "ehdoton välttämättömyys ja elämän suola". Järjestimme taidenäyttelyitä, konsertteja ja keskustelu- ja väittelytilaisuuksia. Joskus – kiitos turkulaiskollegoittemme äitien erittäin tarmokkaan markkinoinnin – kaikki salin paikat oli täytetty. Joskus taas jouduimme lähinnä keskustelemaan keskenämme, kun suuri yleisö ei ymmärtänyt meidän 60-lukulaisia outoja ideoitamme. Kulttuuriuramme huippu oli Kollegan toimittaminen 60-luvun puolivälissä. Tavoitetasona oli se, että jokaista lehden numeroa referoitaisiin Ylen aikakausilehtikatsauksessa – se myös usein toteutui varsinkin Markku Hyypän päätoimittajakaudella. Tiukoista aikatauluista johtuen elintapamme olivat aika askeettisia. Tupakkaa vastustimme jo tuolloin ja juomiakin kului korkeintaan pullo olutta tai lasi viiniä illassa – siis aivan u-käyrän mukaisesti.

Yhteiskuntaa harrastimme lähinnä tiedepolitiikassa. Kuuluimme älykköryhmään nimeltä MEDIRA, joka professoreiden kauhuksi alkoi keskustella tutkimuksen yhteiskunnallisesta relevanssista ja merkityksestä, tieteen riippumattomuudesta ja jopa potilaan oikeuksista tutkimuksien kohteena. Itse liitin myös koe-eläinten oikeudet aihepiiriin, koiran omistaja kun olen aina ollut. Onnistuimme herättämään aktiivista keskustelua sekä kriittistä että kannustavaa. Toimitimme ja julkaisimme jopa aikakauskirja Duodecimin historian ensimmäisen tiedepoliittisen erikoisnumeron. Tästä seurauksena oli se, että itse jouduin myöhemmin kirjoittamaan opetusministeriön ja Suomen Akatemian toimeksiannosta lääketieteellisen tutkimuksen runko-ohjelman, mikä silloin oli sekä paljon kiitelty että myös moitittu asiakirja.

Mitä tuo kaikki sitten on merkinnyt myöhemmälle työelämälle? Väittäisin, että paljon. Viittasin jo siihen, kuinka intensiiviset perusaineiden opinnot auttoivat ainakin minua paljon biolääketieteen ja sittemmin säteilybiologian ja toksikologian tutkimuksessa ei vain kotimaassa vaan myös ulkomailla. Kun kollegaryhmässämme opiskelimme eri erikoisaloja ja toimimme tutkimuksessa hyvin erilaisilla tieteenaloilla, opimme suunnattomasti toisiltamme ja kuin automaattisesti yhteinen nimittäjä oli tieteen teoria ja tieteen filosofia – asia, josta tutkijana olen hyötynyt paljon.

Kulttuuriharrastukset avasivat maailmankuvaa ja toivat aivan uudenlaisia kontakteja sekä kotimaassa että kansainvälisesti. Erityisesti kolmannen maailman kysymyksiin kohdistunut mielenkiinto on myöhemmin johtanut kehitysyhteistyöhankkeisiin, joita on toteutettu yli 40 kehitysmaassa. Tiedepoliittinen ja yhteiskuntakriittinen harrastuksemme on useilla meistä ollut hyödyksi jopa eräänlainen vahvuustekijä tutkimusstrategioita laadittaessa ja tutkimuksen johtotehtävissä sekä kotimaassa että useissa kansainvälisissä järjestöissä, mm. Maailman Terveysjärjestössä (WHO) ja Kansainvälisessä Työjärjestössä (ILO). Valmistauduimme jo myös silloin aktiivisesti eurooppalaiseen yhteistyöhön.

Erityisen kiitollinen olen TLKS:n kansainväliselle toiminnalle, josta vuorollani vastasin ja Kollegan tarjoamalle toimittaja- ja kirjoittajakoululle. Ehkä siitä johtuu, että jatkuvasti työn alla on myös ei-tieteellisiä, kulttuuriin liittyviä julkaisuja, jotka antavat kirjoittajalleen aitoa nautintoa ja sallivat tieteellistä kirjoittamista laajemman henkisen liikkumisvapauden, kun jokaista hienoa kokemaansa ideaa ei tarvitse pohjustaa aikaisemmilla referensseillä ja tieteellisellä evidenssillä.

Kuvateksti: Professori Jorma Rantanen ja FT Tapani Tuomi vastaanottivat 18.2.2002 World No-tobacco-day -palkinnon WHO:n eurooppalaisessa ministerikokouksessa. Palkinnon luovutti Sir Richard Doll, maailmankuulu epidemiologi Oxfordin yliopistosta. Kuvassa myös Sir Richard Peto, Oxfordin johtava tupakkaepidemiologi tänä päivänä