Kaj Rekola
Valmistuin lääketieteen lisensiaatiksi Turun yliopiston lääketieteellisestä tiedekunnasta 6.8.1969, ja sain vannottuani lääkärinvalan Lääkintöhallituksessa oikeuden toimia Suomessa laillistettuna lääkärinä (SV 5658).
Seitsemän vuotta aikaisemmin olin pyrkinyt opiskelemaan lääketiedettä Turun yliopistoon. Siihen aikaan oli trendikästä päästä lukemaan joko lääkäriksi tai diplomi-insinööriksi. Turkuun halusin pyrkiä koska olin syntyperäinen von Heidekenin lapsenpäästölaitoksessa sodan ankarina aikoina syntynyt ja ensimmäiset elinvuoteni Auransillan kupeessa Verdandin talossa asunut.
Pääsin tiedekuntaan karsintakurssin käytyäni. Menin saman tien ruotuväkeen ja aloitin prekliiniset opinnot syksyllä –63. Ensimmäisen virstanpylvään lääketieteen opinnoissa saavutin 22.11.63 läpäistyäni ns. sakkatentin syntymäpäivänäni, samana päivänä kuin presidentti Kennedy murhattiin. Seuraava virstanpylväs saavutettiin vuoden kuluttua, jolloin Alko myönsi viinakortin, jolla ilman varttuneempien opiskelijoiden välitystä sai itse asioida Kellonsoittajankadun Oy Ab:ssä.
Opiskeluaika sujui ongelmitta, ainoastaan bakteriologian ja virusopin tentin jouduin uusimaan. Parhaan arvosanan sain anatomiasta ja histologiasta, eximia cum laude approbatur, josta saanen kiittää professori Hopsulta ja hänen silloisilta, myöhemmin aivotutkijoina tunnetuilta assistenteiltaan saamaani tehokasta opetusta.
Valmistumisen jälkeen piti päättää tulevasta urakehityksestä. Olin jo kandivaiheen jälkeen toiminut kesäsijaisena kirurgialla, lastentaudeilla, keskusmielisairaalassa lääkärinapulaisena ja vt. osastonlääkärinä sekä kunnanlääkärin viransijaisena. Silloin vallitsi näet ankara lääkäripula, joten kandit olivar välttämättömiä terveydenhuoltopalvelujen tuotannossa. Olipa kurssitovereita, jotka uskaltautuivat loma-aikoina syrjäseudulle pyörittämään operatiivista toimintaa, vaikka varsinainen kirurgian kurssi oli vielä käymättä.
Oli kaksi vaihtoehtoa, rahat vai tietotaito. Siihen aikaan kunnanlääkärin ansio oli varmasti ns. rehellisellä työllä , ansaittuna maan korkeimpia, olipa monia kunnanlääkäreitä, joiden verotettavat tulot olivat suuremmat kuin Tasavallan presidentin, jonka palkkio tosin oli verovapaa. (Tosin siihen aikaan kuitin kirjoittamista ei aina pidetty tarpeellisena). Lisäksi kunnanlääkärin toimi oli Suomen arvostetuimpia ammatteja, vaikka kirurgit ovatkin nykyisin ajaneet reilusti ohi.
Siitä huolimatta, että viihdyin erinomaisesti kunnanlääkärin sijaisena ja mielisairaanhoidossa, halusin perusteellisen koulutuksen, joten päädyin hakemaan Keski-Suomen keskussairaalan sisätautiosaston apulaislääkärin viransijaiseksi. Siihen aikaan erikoistumiseen kelpasi kolme vuotta palvelua koulutusoikeudet omaavassa tavallisessa keskussairaalassa ja yksi vuosi yliopistosairaalassa. Muutamien pätkäjaksojen jälkeen minun onnistui päästä vakinaiseksi ma. apulaislääkäriksi niin pitkäksi aikaa, mitä keskussairaalapalvelua tarvittiin.
Toimin lisäksi kaksi vuotta o.t.o. Keski-Suomen Reumakodin osastonlääkärinä, minkä palvelun sai lukea hyväksi reumatologian erikoistumiskoulutukseen, josta yksi vuosi piti suorittaa Reumasäätiön sairaalassa. Suoritettuani kaiken keskussairaalapalvelun vaihtoehtoina oli suorittaa sisätauteihin erikoistuminen loppuun yliopistosairaalassa tai hakeutua Reumasäätiön sairaalaan.
Olin sattumalta kuullut fysikaalinen lääketiede ja kuntoutus –nimisestä erikoisalasta, jonne kuulemma alan erikoislääkäreiden puutteen vuoksi pääsisi erikoistumaan kahdessa vuodessa, jos hakijalla oli vähintään kaksi vuotta muun suuren erikoisalan koulutusta. Lisäksi alan erikoislääkäritarpeen ja tarjonnan välillä oli epäsuhtaa, joten työmarkkinatilanne ja pääsy ylilääkärin virkaan (ilman sopivaa jäsenkirjaa) tulisi olemaan hyvä.
Päätinkin vaihtaa erikoisalaa, sillä olin turhautunut sisätautien päivystyksiin, joita siihen aikaan oli jokaisella apulaislääkärillä yöpäivystys kerran viikossa ja yksi viikonloppu perjantai-illasta maanantaiaamuun. Enemmän kuin päivystyksen määrä turhautumista aiheutti erilaiset turhat tapaukset, joita hakeutui sairaalaan erityisesti aamuyöstä, silloin kuin päivystäjäparka oli juuri päässyt unen päästä kiinni saatuaan vakavat sairauskohtaukset hallintaan, odottamaan vakituisten lääkärien saapumista aamukierrolle. Siihen aikaan ei ollut varsinaista avohoitopäivystystä vaan ja erilaisia mystillisiä tapauksia ja humalaisia tuli valittamaan mitä erilaisimpia oireita keskussairaalan poliklinikalle klo 2:n ja 6:n välillä. Monet näistä olivat ilmeisesti saaneet porttikiellon kunnanlääkärin vastaanotolle. Katsottava ne vaan oli ,koska Lääkintöhallituksen yleiskirjeessä oli näin määrätty.
Ajatus lisäopin saamisesta fysikaalisessa lääketieteessä ja kuntoutuksessa kiinnosti myös reumapotilaiden hoidosta saamani kokemuksen perusteella. Ihmettelin, kuinka nivelrikkoisen nivelen lämmittäminen voi parantaa. Itse kyllä epäilin monien hoitojen vaikuttavuutta siitä huolimatta, että kirjallisuuden mukaan p < 0.05.
Lähetin hakupaperit HYKSin fysikaalisen lääketieteen osastolle, mutta hävisin haussa fysiatriksi aikovalle väitelleelle kirurgille, joka lisäksi oli sekä urologian että proktologian spesialiteetti. Sain sen sijaan erikoistumisviran Gööteporin yliopistollisesta keskussairaalasta, jossa palveltuani erikoistumisajan loppuun suoritin erikoislääkäritentin ja sen läpäistyäni sain fysikaalisen lääketieteen ja kuntoutuksen erikoislääkärin pätevyyden kesällä 1974. Hakeuduin vasta-avattuun Korsuveljesten Kuntosäätiön Peurungan kuntoutumislaitokseen, jossa mm. valvottuani presidentti Kekkosen paljon julkistetun kuntotestin ja suoritettuani terveystarkastuksia veteraaneille ja määrättyäni rutiininomaisesti liikuntaa, hierontaa ja savihoitoa, päätin vajaan vuoden kuluttua hakeutua takaisin kunnalliseen terveydenhoitojärjestelmään, jossa saisin hoitaa tavallisia akuutteja potilaita, joilla voisi ehkä saada aikaan todellista hoitovastetta.
Toiminkin sen jälkeen parikymmentä vuotta keskussairaalan fysiatriylilääkärinä.. Vaikka itse potilastyö oli palkitsevaa, lisääntyvä kunnallinen byrokratia ja nopeasti toisiaan seuraavat, täysin turhanpäiväiset "uudistus"-projektit (tulos-, tavoite, -henkilöstö- ym. johtaminen) olivat turhauttavia. Vuosien mittaan työviihtyvyys hiipui. Vastalääkkeenä oli kouluttajana ja luennoitsijana toimiminen, kongressimatkat sekä väitöskirjatyöhön ryhtyminen. Ne olivat sosiaalisesti hyväksyttäviä keinoja pakoon arjen todellisuudesta.
Kohtalon oikusta lähdin vuodeksi Kaliforniaan vierailevaksi tutkijaksi. Sain jatkoa vielä toiseksikin vuodeksi, mutta työnantajani katsoi, että virkavapaudet on käytetty loppuun, jolloin katsoin parhaaksi vaihtoehdoksi sanoutua irti, ja jäädä pysyvästi Kaliforniaan.
Harkitsin aluksi kliiniseen työhön palaamista, minkä vuoksi suoritin tarvittavat tutkinnot. Laillistamisen edellyttämää sairaalaharjoittelupaikkaa oli vaikea saada, ja kun lain muutoksen myötä palveluaikaa pidennettiin 2 vuoteen à 100 tuntia/viikko, ja lisäksi 4-5 vuotta kestävä erikoistuminen, katsoin, että ura terveydenhuollon palveluksessa saa riittää.
Sattumalta eräs sikäläinen käännöstöitä tekevä tuttu pyysi auttamaan eräässä lääketieteellisessä käännöstyössä. Töitä tuli sitten vähitellen lisää, kunnes yhtäkkiä huomasin oleva päätoiminen lääketieteellinen kielenkääntäjä. Ihastuin ikihyviksi: nyt minulla oli työ, joka tarjosi maksimaalisen vapauden, joka oli täysi vastakohta lääkärintyön sidonnaisuudelle aikaan ja paikkaan, ilman byrokratiaa. Kaikki tulee ja menee internetin kautta, ainoa rajoitus on työn valmistumisen määräaika. Työtä voi tehdä niin kauan kuin etusormien kynnnet kykenevät naputtamaan näppäimistöä ja aivosoluissa on riittävästi aktiviteettiä. Käännökset koskevat pääasiassa Euroopan markkinoille tuotavien uusien lääkintälaitteiden käyttöohjeita ja lääkevalmisteiden myyntilupa-anomuksia, sekä kliinisten kokeiden potilasasiakirjoja. Tällä tavalla voin seurata lääketieteen alan viimeaikaisinta kehitystä työni puitteissa. Käännettävän materiaalin sisällön ymmärtäminen on eduksi. Olen näin löytänyt varttuneella iällä uuden ammatin, jossa voin hyödyntää saamaani koulutusta ja kokemusta. Olen tavallaan vasta uuden urani alussa, lähes kuusikymppisenä.