Lääkäri 8h vai sitäkään.

Heikki Irjala

Lääkäriksi ajautuminen oli tietyllä tavalla mielikuvituksen puutetta osoittava kommellus. Kun molemmat vanhemmat ovat lääkäreitä, ei medisiiniseltä maailmankuvalta voi välttyä, vaikka toisaalta olisihan se pitänyt nähdä ettei se duuni ainaisine päivystysrumbineen kovin herkkua ole. Varoittivatkin ihan vakavasti vielä pääsykoekeväänä. Toisaalta kun en muutakaan keksinyt, oli mielestäni ihan käytännöllistä, että perheessä on lääkäri. Vielä kymmenvuotiaana en varmasti tiennyt mikä on terveyskeskus, kun äiti ja isä hoitivat kaikenlaiset pikkumurheet kotona. Lähinnä ihmetytti, missä niiden perheiden lapset hoidetaan, joiden tuttavapiirissäkään ei lääkäriä löytynyt (vaikken siis tietenkään sellaisia perheitä jostain kumman syystä tuntenut). Jotta tämä käytännöllinen kotiapu olisi saatavilla, päättelin että itsensä lääkäriksi lukeminen voisi olla varmempaa, kuin vaimokandidaattien rajaaminen yksinomaan lääkäreihin. Niinpä hain lääkärikouluun.

Kuten arvata saattaa, kaikki lääketieteelliseen tiedekuntaan tulevat opiskelijat palavat halusta ryhtyä tutkijoiksi ja vain sattuman oikusta jokunen ajautuu käytännön lääkärihommiin. Oltuani valmistumisen jälkeen pari vuotta näissä ihan oikeissa lääkärintöissä, tarjoutui tilaisuus lähteä kokeilemaan päätoimisena tutkijana työskentelemistä. Tartuin tilaisuuteen lähinnä kahdesta syystä: 1) Ensimmäiset kurssikaverit olivat jo ajautuneet TYKSiin erikoistumaan ja painostus tutkimustyön (v-kirjan) tekemiseen alkoi aika lailla nopeasti. Kun laskeskelin vuorokauden tunteja normaalin apulääkärin työpäivän ja päivystyksien päälle, ei jäljelle jäänyt niin paljoa että olisin halunut jakaa sitä vähäistä aikaa enää perheen ja tutkimuksen kesken. 2) Jos ei silmät kiiluen tai sapellit kalisten tiedä täsmälleen sitä ominta uraputkeaan, on hyvä kokeilla kaikenlaista, ja juuri vastavalmistuneena, vähän käytännön kokemusta jo hankkineena, tuntui ajankohta oivalliselta kokeiluille. Jo opiskeluaikana Prof. Kanto sanoi kurssillemme, että kaikkea pitää kokeilla, miksei siis jopa tutkimustyötä. Tutkimustyö oli minulle luonteva valinta siksikin, että lääketieteellisen biokemian kurssitöissä en kertaakaan onnistunut saamaan haluttua koetulosta ja vannoin pyhästi, ettei pipettti tule ainakaan minun käsissäni enää kulumaan.

Päätoimisena väitöskirjatyöntekijänä pääsee takaisin kiinni siihen akateemiseen vapauteen, jonka lisensiaatiksi valmistuessa menettää. Työajat ja –tavat voi määritellä melko pitkälle itsenäisesti, tosin työaikoja kun ei varsinaisesti ole, ei myöskään selkeää jakoa vapaa-aikaan ole. Työt eivät suinkaan lopu sairaalan ovien kolahdukseen iltapäivällä, vaan tilanne on kuin tenttiin valmistautuessa. Romaaniakin lukiessa hiipii mieleen välillä häiritsevä tietoisuus siitä tornimaisesti kaatuvasta pinosta lukemattomia (lukemattomia) julkaisuja jotka sitä lukemista kummasti kuiskaillen odottavat. Kuiskailu muuten kiivastuu lähes karjunnaksi väitöstilaisuuden lähestyessä. Toisaalta taas kaikenlaisia menoja ja tapaamisia voi hyvinkin joustavasti järjestellä mihin tahansa aikaan päivästä ja tämä on erityisen hyödyllistä esimerkiksi remontoijalle, joka joutuu juoksemaan kaupungin virkamiesten juttusilla tuhansia eri lupia anelemassa. Tuntuma potilastyöhönkin säilyy tutkimustyön aikana luontevasti, sillä pelkällä väitöskirjatyöntekijän palkalla ei perhettä elätä ja asuntolainoja maksele. Keikkapäivystyspaikat tulevat tutuiksi.

Jos vihdoin pääsisin otsikon aiheeseen ennenkuin annettu sanamäärä täyttyy, olisi se hyvä juttu. Nyt postdoc-vaiheen tutkimustyötä tehdessä ei ihan päivittäin tule kovin lääkäri-olo. Valkoista takkiakaan en vielä tällä viikolla ole ehtinyt pukea päälle, kun väitöskirjatyöntekijät ovat haalineet kaikki sotkuiset labratyöt. Enemmän on lääkäriyttä tarvittu kotona 5-vuotiaan korvatulehdusta hoidellessa, mikä osaltaan osoittaa alkuperäisen opiskelumotiivini oikeellisuuden. No tottakai, jos työtä ja tilannetta vähän vakavammin analysoi, on selvää että nimenomaan peruskoulutukseni oli perimmäisiä syitä sille, että tätä paikkaa minulle tarjottiin ja se on myöskin vahvuus näiden kymmenien geneetikkojen ja biokemistien joukossa. Vaikkei lääkärikouluun meneminen ollutkaan luovuuden huippunäytös, on se antanut peruskoulutuksen, joka tarjoaa mahdollisuudet vaikka minkälaiseen luovuuteen. Työnkuva vaihtelee melkoisesti äärivaihtoehdosta toiseen. Ja mikä parasta – lopullista valintaa siitä mitä isona haluaa, ei vieläkään tarvitse tehdä! Miten mahtaisi olla tangolaulajan pesti jossain humppapumpussa...