Ari Itälä, LT, Kirurgiaan erikoistuva lääkäri
Istun gambialaisen internetkahvilan hajoamispisteessä olevalla tuolilla, vielä heikommassa kunnossa olevan tietokoneen äärellä ja luen kysymyksen sähköpostistani. ”Voisitko kirjoittaa tästä jotakin?” Siemaisen pullostani lisää afrikkalaista olutta ja totean leikkineeni lääkäriä vasta niin lyhyen aikaa, että ehdotus tuntuu väistämättäkin suhteellisen haastavalta. ”Otan tehtävän vastaan”, kirjoitan kaikkivoipaisuuden tunteen aiheuttamassa pienoisessa nousuhumalassa. Otan lennosta paikallisen taksin, ajelen takaisin hotellille ja mietin ankarasti, mitä oikein tulikaan luvattua. Suppean erikoistumisalani hengessä en ole – käsi sydämellä – asiaa vielä koskaan pysähtynyt miettimään.
Aloitettuani lääketieteen opinnot vuonna 1994 harrastin vielä aktiivisesti kestävyysurheilua. Uimahalleissa, lenkkipoluilla ja pyöränselässä vietetty laatuaika toimikin erinomaisena vastapainona opiskelulle herättäen samalla kiinnostukseni TULE-vaivoihin. Kirurgia tuntui jo heti opiskelun alkuvaiheessa omalta valinnalta ja aloin heti klinikalle siirtymisen jälkeen tehdä syventäviä ortopedisesta aiheesta. Aito innostus tutkimusaiheeseen antoi hyvät lähtökohdat tutkimustyölle ja sain mahdollisuuden jatkaa syventäviä opintoja tavoitteenani väitöskirja. LL-oppiarvon jälkeen tein vuoden täysipäiväistä tutkimustyötä, jolloin sain tuntea kliinisen työn vetävän yhä voimakkaammin puoleensa. Väitöskirjan käsikirjoituksen valmistuttua siirryin suorittamaan kirurgian erikoistumispalveluja Satakunnan keskussairaalaan, josta siirryin TYKS:iin loppukesästä 2002.
Kahden vuoden kliinisen sairaalapalvelun jälkeen innostukseni kirurgiaan on säilynyt yhä vahvana. Työ on ollut haastavaa ja joskus jopa palkitsevaakin. On selvää, että uravalinta sitoo tällä hetkellä varsin suuren osan ajastani, mutta en ole juurikaan halunnut taistella sitä vastaan – ainakaan vielä. Ennemminkin olen ollut huolissani kirurgiaan kuuluvista käden taidoista ja niiden omakohtaisesta kehittymisestä – tai kehittymättä jäämisestä – joihin myöskään tämänhetkinen koulutusohjelmamme ei pysty vastaamaan. Kirurgian erikoislääkärikoulutusohjelmat tarjoavat verrattain karkeat raamit, joiden sisällä tulisi pysytellä. Käytännön oppiminen ja asioiden yksityiskohtainen selvittäminen ovat kuitenkin viime kädessä erikoistujan itsensä vastuulla. Terveydenhuollon palvelujen tarpeen ja saatavuuden välinen epäsuhta pitää seniorikirurgit usein liian kiireisinä opettamaan. Myös leikkaussalien tehokäyttö varmistaa sen, ettei käytännön opettelulle ole koskaan liikaa aikaa. Uusien temppujen oppiminen onkin edeltänyt pitkäjännitteistä valmiina olemista, ajokoiramaista aktiivisuutta ja usein myös hyvää tuuria. Joko vastaisin alkuperäiseen kysymykseen?
Lääkäri 8 h vai 24 h? Ammattimme työsidonnaisuus on ollut viime aikoina paljon esillä ja sitä on käsitelty monenlaisilla foorumeilla. On totta, että viikkotyötuntien määrä saattaa tuplaantua ylitöiden ja päivystysten vuoksi. Toisaalta tämä tendenssi ei ole ominainen ainoastaan lääkärikunnalle, vaan kyseessä on huomattavasti laajempi yhteiskunnallinen ilmiö, joka koskettaa muidenkin alojen vastaavaa vuosipalkkaa nostavia henkilöitä. Monet yritys- ja liike-elämän palveluksessa olevista ystävistäni puhuvat samoista ongelmista, eikä äärimmilleen paisuneen työmäärän hallitseminen ole enää itsestään selvää. Kirurgiaan erikoistuvien päivystysrasite on suuri, niitä on paljon ja ne ovat raskaita. Itse olen vielä toistaiseksi kokenut päivystykset pitkälti mielenkiintoisina ja kehittävinä, mikä voi johtua myös suhteellisen lyhyestä työhistoriastani. Nuori lääkäri sekä saa että joutuu ottamaan päivystysaikana vastuuta sellaisista asioista, joilla on suuri merkitys hoidon onnistumiselle. Nuoruuden innosta huolimatta on kuitenkin selvää, että takana olevat päivystystunnit ja potilaiden määrä vaikuttavat työn laatuun ja vaativat palautumisaikaa. Itse koen suurimmaksi ongelmaksi väsymyksen mukanaan tuoman välinpitämättömyyden, jota vastaan taistelen usein aamuyön päivystystunteina.
Montako tuntia vuorokaudessa sitten itse olen lääkäri? Kahdeksan, kaksikymmentäneljä vai jotakin siltä väliltä? Vaikka työllä onkin suuri rooli elämässäni, se ei kuitenkaan paini samassa sarjassa kodin, vapaa-ajan ja ystävyyssuhteiden kanssa. Viimeiset kaksi vuotta ovat opettaneet minut kieltäytymään työtarjouksista silloin, kun siihen on ollut tarvetta. Perheeseeni kuuluu tutkimuksen parissa työskentelevä avopuolisoni, joka on suhtautunut ammattini työsidonnaisuuteen ennemminkin huumorilla kuin huolestuneena ja pitänyt huolta myös omasta työsidonnaisuudestaan. Se kai onkin koitunut siunauksekseni. Tiivis koulumainen opiskelu ja intensiivinen työ ovat tuoneet mukanaan vahvoja ystävyyssuhteita. Toisaalta myös suhteet työn ulkopuolisiin ystäviin ovat säilyneet ennallaan ja jopa korostuneet. Sairaalan ovien sulkeutuessa työasiat ja lääkärin roolini jäävät siis odottamaan seuraavaa aamua.