Teit äitein isäin astumaan? Lyhyt oppimäärä lapsuudesta lääkäriperheessä.

Elina ja Ilkka Salmi

Ilkka vanhemmistaan:
Lääkärin ammatin väitetään periytyvän isältä pojalle, tai tänä päivänä kaiketi useammin äidiltä tyttärelle. Syykin lienee melkoisen ilmeinen. Lääkäri on lääkäri, kotonakin. Tosin vanhemmalla iällä ja omien lasteni syntymän myötä olen havainnut gynekologi-äitini äänensävyssä, jopa artikulaatiossa eroa kun äänessä on vuoroin osastonylilääkäri ja vuoroin äiti (tai isoäiti).

Lääkärin työtä tehdään omien kokemuksieni mukaan vuorokauden tai vuodenajoista välittämättä. Varsinkin kahden lääkärin perheessä lääketieteelliset keskustelut värittävät koko perheen elämää. Keskusteluista olen saanut itsekin imettyä oppia niin, että kun lääketieteen kunniakandeja aletaan nimittää, katson olevani itseoikeutettu kyseiseen arvoon.

Teininä jouduin ottamaan puhelimessa kantaa, todettuani ensin olevani yksin kotona oleva 16-vuotias lukiolainen, niinkin kiperiin kysymyksiin kuin saako 8 kuukauden ikäiselle pienokaiselle syöttää perunamuusia tai mitenköhän pikku-Timon jo edellisenä iltana alkaneeseen 37,1 asteen kuumeeseen tulisi suhtautua. Joskus kyllästyttyäni kyselijöihin arvelin ilkeän kyynärtaipeen kutinan olevan extrauteriinan. Usein puhelimessa tekemäni diagnoosi taisi kuitenkin olla sinuiitti, otiitti tai krapula. Toivottavasti pyysivät oikeankin lääkärin mielipiteen vaivoihinsa.

Usein näkee julkisuudessa moitittavan työlleen omistautuneiden vanhempien laiminlyövän lapsiaan. Uskallan väittää, ettei näin tarvitse olla. Ei edes niin, että yhdessäolon määrä korvattaisiin yhteisellä ”laatuajalla”. Kahden työteliään lääkärin lapsena en ole koskaan tuntenut itseäni laiminlyödyksi. Vaikka kyse onkin epäilemättä pitkälti vanhempieni kyvystä myötäelää lastensa elämässä, uskon, että lääkärin ammatissa parhaimmillaan syntyy kyky kuunnella ja asettua toisen ihmisen asemaan. Aina ei tietysti suutarin lapsillakaan ole kenkiä, eikä lääkärin lapsen kurkkupaise tule diagnosoitua tämän ensin kinuttua useamman päivän, kuinkas ollakaan, kalliita purjehduskenkiä.

Olen joskus myös miettinyt mistä lääkärit on tehty. Kymmenkunta vuotta itseäni nuorempi Elina-siskoni on lääkäri ja muistan perheen prinsessan nauttineen päivälliseksi marmeladia ja leivoksia tai vaihtoehtoisesti hillolla täytettyjä kroisantteja; varsinkin meidän isoveljien jo muutettua pois kotoa. Minusta palapaistilla ja näkkileivällä ruokitusta esikoisesta tuli poliisi ja keskimmäinenkin meistä lapsista ryhtyi juristiksi. Lääkäriksi päätymiseen saattoi ruokavalion lisäksi toki vaikuttaa sekin, että meitä kaikkia lapsia opettaneen opettajan mukaan ”Salmen perheen lasten koulumenestys parantui eksponentiaalisesti mitä nuoremmasta oli kysymys”.

Elina vanhemmistaan:
Minä en ole koskaan ollut yksi niistä, jotka jo ala-asteella olivat vakuuttuneita siitä, että heistä tulee isona lääkäreitä. Näin siitä huolimatta, että molemmat vanhempani ovat tämän ammatin harjoittajia ja koko suku sekä tuttavapiiri vilisee lääkäreitä. Tässä ympäristössä lääkärin ammatin valinta osoitti mielestäni lähinnä mielikuvituksen puutetta. Joskus lukion viimeisellä luokalla mietiskelin läpi ammatteja ja päädyin lääkäriksi lähinnä sulkemalla pois muut vaihtoehdot. Pidin kaikesta käsillä tekemisestä ja lääkärin ammattiahan voi pitää akateemisena käsityöammattina. Vanhempani eivät painostaneet ammatinvalinnassa, mutta olivat toki tyytyväisiä kun tein lopullisen valintani. Itsekään en ole ammatinvalintaani vielä juuri katunut, paitsi ehkä tk-päivystyksissä, jolloin potilaita tulvii ovista, ikkunoista ja liesituulettimista.

Lääkäri on lääkäri vapaa-ajallakin. Tämä pätee ainakin minun vanhempiini. Oli arkipäivää, että potilaat soittivat kotiin tai isä otti lääkärinlaukkunsa ja lähti kotikäynnille. Vanhempani eivät eronneet muusta lääkärikunnasta siinäkään, että myös he keskustelivat mielellään loputtomasti lääketieteeseen liittyvistä asioista ja me lapset väistämättä saimme rautaisannoksen lääketieteen termejä. Sanat ekstrauteriina, Philadelphia-kromosomi tai akuutti lymfaattinen leukemia eivät kuulostaneet lääkiksessä vierailta, tosin silloin sain myös tietää mitä ne tarkoittavat. Ehkä tästä passiivisesta kuuntelusta on ollut jotain hyötyäkin, sillä esimerkiksi kurssikavereiden mutkikkaaksi valittama hematologia tuntuu jollakin tavoin suhteellisen selväpäiseltä.

Jo kouluiässä muutamat lääketieteelliset ja erikoisaloihin liittyvät totuudet tulivat selväksi: jos seuraavana päivänä on aamulla leikkaus, ei kannata sunnuntaipäivällisellä juoda viiniä. Lastenlääkärit voivat herkemmin huonosti kuin gynekologit, jos paljon verta ja ruhjeita näkyvissä. Gynekologit juhlivat pidempään ja äänekkäämmin kuin lastenlääkärit. Lastenlääkärit tietävät enemmän tai ottavat ainakin herkemmin kantaa muihinkin lääketieteellisiin kysymyksiin kuin omaa erikoisalaansa koskeviin. Gynekologien vitsit käsittelevät vain harvoin vyötärön yläpuolisia osia rintoja lukuun ottamatta, ja näitä vitsejä kerrotaan vasta riittävän iän saavuttaneille.

Molemmat vanhempani ovat selvästi työsidonnaisempia kuin ihmiset keskimäärin. Apuna arkiaskareissa oli ”varamummimme”, kotihengetär Salli. Vanhemmista tiesi kyllä aina, mistä he olivat tavoitettavissa tarpeen vaatiessa. En minä tuntenut mitenkään jääväni paitsioon. Välit vanhempiin ovat aina olleet avoimet ja läheiset. Äidin kanssa puhutaan enemmän ihmissuhdeasioita ja isän kanssa politiikkaa. Ehkä lääkärin ammatissa oli heillekin tullut niin monenlaista vastaan, etteivät omien lasten tempaukset juuri säikäytä. Lääkärivanhemmista oli kyllä se haitta, ettei voinut jäädä koulusta kotiin vatsakipuun, kuumeiseen oloon tai vastaavaan vedoten. Perusvastaus huonon olon valitukseen oli ”tuoremehua ja kouluun!”. Myöhemmässä teini-iässä ei myöskään kannattanut kovin paljon sievistellä käyttämiään alkoholimääriä, koska lastenlääkäri-isällä oli hyvin tarkka käsitys nykynuorten nauttimien tuliliemien määrästä.

Ensimmäiset kesätyöt eivät aiheuttaneet mitään hirveää järkytystä, koska minulla oli jo valmiiksi varsin realistinen kuva tulevasta ammatistani. Ammatinharjoittamisessani on selvästi havaittavissa samoja piirteitä kuin vanhemmillani. Minulle on naureskeltu yksityiskohtaisten ja tuskastuttavan pitkien sairaskertomusten laadinnasta, mutta ei tarvitse kuin katsoa äidin saneluita niin tietää, mistä tämä periytyy. Myös minä pystyn tarvittaessa puhumaan tauotta tuntikausia lääketieteestä. Välillä potilaiden asiat mietityttävät vapaa-ajallakin, ja rajaa työn ja vapaa-ajan välille on vaikea vetää. Lääkärivanhemmista on erityisesti päivystyksessä aivan konkreettistakin hyötyä, sillä heiltä voi kysyä kaikki ne kysymykset, joita ei muilta kehtaa kysyä. Onneksi en vielä ole ilmoittanut potilaalle, että ”kysymyksessä on sen verran monimutkainen ongelma, että täytyykin kysyä äidiltä.”