Perheellinen lääkäri

Sirkku Salo, Korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkäri

Saunan pesuhuoneessa kännykkä, kolmas herätys samana yönä… Lääkärin tavallista arkea. Toisaalta siihen kuuluvat myös kiitolliset potilaat ja moraalisesti kantava, mielekäs työ. Etenkin viime aikoina, lähes 40-vuotiaana, olen tullut ajatelleeksi, miten paljon ammatinvalintani onkaan vaikuttanut elämääni. Oli vain aivan itsestään selvää, että heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen luin pääsykokeisiin, opiskelin mahdollisimman nopeasti lääkäriksi ja erikoistuin korvalääkäriksi; edelleen mahdollisimman nopeasti. Muutot paikkakunnalta toiselle työn perässä tapahtuivat lyhyellä varoitusajalla. Niinhän lääkärit aina tekevät. Erikoislääkärin paperit saatuani olinkin ensimmäisen kerran ammatillisesti todellisessa valintatilanteessa. Mitäs nyt ?

Mieheni, kurssikaverini, valmistui samoihin aikoihin silmälääkäriksi. Muutto Turusta pois tuntui väistämättömältä ja halusimmekin keskussairaalaan monipuoliseen työhön. Sairaalapäivystysten jälkeen puhelinpäivystykset tuntuivat aluksi lokoisalta oleilulta. Kesällä päivystyksiä saattoi kuitenkin olla pahimmillaan parin viikon aikana kymmenen ja kännykkä pesuhuoneessa alkoi todenteolla stressata. Mietimme, että jos saisimme lapsia, emme voisi päivystää yhtä aikaa. Mikäli vielä molemmat haluaisimme pitää kerran viikossa yksityisvastaanottoa, olisivat perheen yhteiset illat ja viikonloput harvinaisia. Sairaalatyössä harmitti myös itsemääräämisoikeuden puuttuminen työtahtiin. Poliklinikalla potilaslistoihin oli yleensä tungettu jo valmiiksi ylimääräisiä potilaita ja lisäksi saattoi tulla useita päivystyspotilaita. Leikkauslistat olivat usein niin pitkiä, että jo aamulla näki, että normaalin työajan puitteissa hommasta ei selviäisi. Tuntuukin ristiriitaiselta, että lääkärit joutuvat vastaamaan työnsä laadusta, vaikka työmäärään ja aina tekotapaankaan ei ole mahdollisuutta puuttua.

Läheisten sukulaisten kuolema vaikutti siihen, että aloimme todella miettiä, mitä elämältä haluamme. Miltä tuntuisi lähteä jouluaattona leikkaamaan nielupaisetta ja sanoa lapsille, että avatkaa vain lahjat, kyllä äiti sitten myöhemmin tulee kotiin ? Miehellä ei ollut vakituista virkaa, joten meille rakkaan Turun asunnon myyminen ja pysyvästi muuttaminen oli myös riskialtis ajatus. ”Kämppäelämä” siinä vaiheessa kun ihmiset normaalisti viettävät tavanomaista perhe-elämää oli turhauttavaa. Yksityislääkäriksi siirtyminen oli kiehtova, mutta epävarma ajatus. Mies sanoikin, että irtisanoutuminen pitkästä sijaisuudesta tuntui siltä kuin hyppäisi uima-altaaseen, eikä tiedä, onko siellä vettä. Hän aloitti kuitenkin ahkeran kiertämisen ympäri maakuntaa. Pitkistä työpäivistä ja ajomatkoista huolimatta olo tuntui vapaalta ja rennolta.

Aloin odottaa esikoistamme. Äitiysloma suloisen tyttövauvan kanssa oli ihanaa aikaa. Perhekerhossa koin kuitenkin melkoisen kulttuurishokin. Siellä äidit istuivat keskellä päivää kahvilla jutellen vauvanvaunujen ominaisuuksista ja vaipoista. Vajaan kahden vuoden kuluttua saimme reippaan pojan. Elämä uhmaikäisen lapsen ja vatsavaivaisen vauvan kanssa ei ollut pelkkää pullan tuoksua. Arvostan äitejä, jotka hoitavat lapsensa kotona. Itse en kuitenkaan ole mikään luontaisa hiekkalaatikon reunalla istuja, joten aloitin yksityisvastaanoton mielelläni.

Yksityisvastaanotolla nautin erityisesti siitä, että voin paneutua kerralla kunnolla yhteen asiaan. Jokaiselle potilaalle on todellakin varattu oma aikansa, eikä yleensä mikään muu ennalta arvaamaton asia sotke vastaanottoa. Potilaat arvostavat ammattitaitoista henkilökuntaa ja hoitosuhteen jatkuvuutta. Tutun lääkärin vastaanotolle on helppo tulla ja vuosien mittainen hoitosuhde helpottaa lääkärin työtä sekä tuo siihen uusia vivahteita. Perjantaisin en pidä ollenkaan vastaanottoa. Silloin yritän saada eteenpäin tutkimustyötäni, joka taas on tuntunut mukavalta vaihtelulta ja tervetulleelta aivovoimistelulta. Sen puitteissa voin myös olla yhteydessä yliopistomaailmaan. Käytännössä päivä kuluu kuitenkin usein kaikenlaisten huusholliasioiden hoitoon. Viikonloppuna jääkin sitten mukavasti aikaa olla perheen parissa eikä aika kulu marketeissa. Lomien pitäminen yhtä aikaa perheen kanssa on helppoa, kun voi vain ilmoittaa työpaikalle, milloin on poissa.

Perheellisen lääkärin elämässä on useimmiten tehtävä kompromisseja, mikäli aikoo saada asiat sujumaan kaikkien kannalta mielekkäästi. Mukavinta olisi, jos saisi elää vuodet 30-vuotiaasta 40-vuotiaaksi kahteen kertaan. Silloin ehtisi viettää riittävästi aikaa lasten kanssa ja toisaalta voisi tehdä paljon työtä tuntematta huonoa omaatuntoa. Koska tämä ei kuitenkaan ainakaan lähitulevaisuudessa vielä ole mahdollista, täytyy tarttua hetkeen ja käyttää aikansa siten, että myöhemminkin voi seistä valintojensa takana.