Vuosijulkaisukirjoitus 2003

Tuomo Meretoja, TLKS puheenjohtaja

Muistan lapsuudesta elävästi, kuinka äitini otti kerran minut ja siskoni mukaan sairaalaan päivystämään. Päivystyskämpän lattialle rakennettiin sairaalapatjoista kodikas siskonpeti, jolle jäimme siskoni kanssa nukkumaan, kun äitini hakulaite piippasi lähdön merkiksi. Tämä onkin lapsuuteni ainoa hauska ja jännittävä päivystämiseen liittyvä muisto. Tavallisesti päivystysvuoro merkitsi itkua ja parkua, kun äiti ei tullut illaksi eikä yöksi kotiin. Onneksi isän ei tarvinnut päivystää, vaikka lääkäri olikin. Päivystäminen muuttui uudestaan jännittäväksi vasta, kun ensimmäinen oma päivystysvuoro lähestyi.

Vanhempieni opiskeluaikoina kuulemma sanottiin, että lääkäri on lääkäri vasta, kun on täyttänyt yhden hautausmaallisen potilailla. Viimeaikojen uutistapahtumien valossa aiheesta on tietysti sopimatonta edes vitsailla. Nykyajan kandit ainakin suhtautuvat lääkärin työhön asiaankuuluvalla kuoleman vakavuudella. Kandiseurassa on vastikään käyty mielenkiintoista eettistä kädenvääntöä siitä, minkälaisiin työpaikkoihin kandien on missäkin vaiheessa sopivaa hakeutua. Nykyisessä työmarkkinatilanteessa kandit nimittäin pääsisivät heti neljän opiskeluvuoden jälkeen töihin niin terveyskeskuksiin kuin sairaaloihinkin. Vieläpä useille erikoisaloille ja jopa erikoislääkäreiden viransijaisiksi. Keskustelua onkin käyty mm. siitä, mitä kandin tulisi osata voidakseen hyvällä omatunnolla toimia terveyskeskuslääkärinä. Lakihan asiasta on melko yksiselitteinen, mutta taitaa jäädä yksittäisen kandidaatin pohdittavaksi, kokeeko esim. kliinisen genetiikan kurssin välttämättömäksi ennen työskentelyä terveyskeskuspäivystyksessä. Se on ainakin varmaa, että lääketiedettä on miellyttävämpää opiskella luentosalissa kuin raastuvassa.

Lääkärien työssä jaksaminen ja työolosuhteet ovat herättäneet viimeaikoina runsaasti keskustelua. Olikohan aiemmin kaikki paremmin, vai miksen muista vanhempieni koskaan keskustelleen moisesta aiheesta? Kenties kysymyksessä onkin laajempi murros, joka nyt hitaasti saavuttaa lääkärikuntaakin. Voisiko olla mahdollista, että yhteiskuntamme peruspilareihin lukeutuva protestanttinen työetiikka on tulossa tiensä päähän? Työnteko muodostui modernissa maailmassa välineeksi, jolla yksilö lunasti paikkansa yhteiskunnan täysipainoisena jäsenenä. Työtä siis on tehty lääkärien keskuudessakin tunteja laskematta ja vähästä valittamatta, kunnes burnout tai infarkti on katkaissut oravanpyörän ja lääkärikin on voinut siirtyä hyvin ansaitulle työkyvyttömyyseläkkeelle tai haudan lepoon.

90-luvun suuren depression ja lääkärityöttömyyden aikana työ ei enää ollutkaan itsestäänselvyys ja oli löydettävä vaihtoehtoisia elämänsisältöjä. Vapaa-aika on muodostunut lääkäreillekin yhä tärkeämmäksi. Erikoislääkärien pako yksityissektorille on leimattu rahan perässä juoksemiseksi, mutta taustalta löytyy varmasti muitakin tekijöitä. Ns. reppufirmoista on nopeasti muodostunut nuorten lääkärien ja kandien yksityissektori. Houkutuksena eivät aina suinkaan ole suuri tilipussi, vaan mahdollisuus joustaviin työaikoihin. Moni nuori äiti ja isä on helpottunut mahdollisuudesta tehdä kolme- tai neljäpäiväistä työviikkoa. Tällaista joustavuutta tarvittaisiin julkisella puolellakin.

Neljäpäiväiseen työviikkoon tyytyvää nuorta lääkäriä voidaan helposti syyttää demoralisaatiosta, laiskottelusta ja kansalaisvelvollisuutensa pettämisestä. Perustuuhan hyvinvointiyhteiskuntamme ylläpitäminen juuri työnteosta saataviin verovaroihin. Oleellinen kysymys on, miten vapaa-aikansa käyttää? Lääkärin tulisi työssään kyetä ymmärtämään potilastaan toisena ihmisenä, subjektina. Tällaisen humaanin ja inhimillisen potilas-lääkärisuhteen toteutuminen edellyttää mielestäni lääkäriltä laaja-alaista sivistystä. Itsensä kehittäminen puolestaan vaatii aikaa.

Lääkärin ammattitaidon ylläpitäminen tarkoittaa käytännössä jatkuvaa kouluttautumista ja melkoista työsidonnaisuutta. Lääkäriys ei enää usein kuitenkaan riitä ainoaksi elämää leimaavaksi määreeksi. Myös vanhempi polvi alkaa väsyä loputtomaan työtaakkaan: omatkin vanhempani ovat jo lyhentäneet vastaanottojaan ja alkaneet kiinnittää huomiota omaankin hyvinvointiinsa. Vaikka lääkäri onkin lääkäri 24 tuntia vuorokaudessa, voi aikaa silti jäädä paljon muuhunkin; priorisointia tarvitaan tälläkin saralla.