Seremoniamestarin isä

Matti Välimäki, Ylilääkäri, HYKS Endokrinologia

Olen 53-vuotias, vietän 30-vuotislääkärijuhlia, olen huippuosaaja lääketieteen pienellä osa-alueella, vastaan huonomaineisen HUS:n endokrinologiasta. Teen työtä jopa 18 tuntia vuorokaudessa, en päivystä, ikävystyn lomilla. Harrastan työn lisäksi gastronomiaa, laihduttamista, juoksua, veneilyä ja kirjallisuutta unilääkkeeksi. Myös teatteri kuuluu harrastuksiini, mutta valitettavan usein nukun suuren osan näytöksestä siksi, että harrastus on ajoitettu toivottoman täyden kalenterin ainoaan tyhjään kohtaan. Perheeseeni kuuluu vaimon ja seremoniamestarin lisäksi kaksi tytärtä, joista toinen on lääkäri ja toinen pohtii valintaa lakinaisen ja näyttelijättären välillä.

Olen työnarkomaani. Huumeita minulle tarjoavat kuntatyönantaja, yksityisvastaanotto, lukuisat asiantuntijatehtävät, harrastuksenomainen tieteellinen tutkimustyö. Erityisen eskstaasin voi kokea innostavalle yleisölle luennoidessaan, joiden luentotilaisuuksien lukumäärä viittaa huumeriippuvuuteen. Paljon aikaa kuluu ammattitaidon ylläpitämiseen, jatkuvaan uuden oppimiseen, lukemiseen, huippukongresseihin osallistumiseen. Olenko onnellinen? Haluanko muuttaa elämääni?

Olen valinnut ehdottoman oikein, kun ryhdyin lääkäriksi ja erityisesti endokrinologiksi. Olen nauttinut työstäni, joskin rutiini alkaa vähitellen puuduttaa. Närästää, kun työnantaja arvostaa enemmän poiskäännytettyjä lähetteitä kuin hoidettuja potilaita. Kiitoksen työlleni luen potilaani silmistä tai kuulen hänen huuliltaan, harvemmin työnantajani sanomana. Menestyvän lääkärin on oltava sekä huippuosaaja että psykologi. Opiskelemalla olen hankkinut osaamisen. Psykologi-isältäni olen perinyt ihmisen kohtaamisen taidon. Osaan katsoa potilasta silmiin, jaksan kuunnella häntä, en aliarvioi hänen omia käsityksiään sairaudestaan, otan potilaani aina vakavasti. Tiedän tekeväni hyvää työtä, josta saan sielultani kiitoksen.

Mikä motivoi minua tähän uurastukseen? Raha olisi helpoin selitys, mutta ei minun kohdallani. En kerää omaisuuksia, onnelliseen elämään riittää vähempi. Rahaa minulla on riittävästi, kun voin kustannuksia ajattelematta ostaa pullon huippuviiniä, rakentaa hienon illallisen tai lentää viikonlopuksi vaikkapa Lappiin, jossa tämäkin ajatelma on kirjoitettu. Vaikka en arvostakaan rahaa työni tärkeimpänä tavoitteena, pidän kuntatyönantajan maksamia palkkoja naurettavan pieninä, kannattan kaikkia toimia, joilla lääkäreiden ja erityisesti nuorten lääkäreiden palkkoja pyritään nostamaan, ja arvostan Medonenin kaltaisia liikeyrityksiä.

Haluan elää täysillä. Jokaisen päivän on maistuttava elämältä. Helpoimmin näitä elämälle sisältöä antavia elämyksiä tarjoaa työ; salapoliisiromaanin tapaan selvitetty endokrinologinen ongelma, ikuisesti kiitollinen potilas, hyvätasoiseen lehteen hyväksytty tieteellinen artikkeli tai pitkän pohdinnan jälkeen rakennettu onnistunut esitelmä tai vaikkapa huippukongressin lomaan sijoitettu puolimarathon San Franciscon keskustasta Golden Gaten yli ja takaisin. Ikävystyn lomilla, koska vihaan halon hakkuuta ja koska aurinko, lippis ja Nivea 9 eivät riitä päivän täytteeksi. Osaan imeä elämän mettä myös harrastuksistani, joskin näiden aika on rajallinen. Elämän maku voi olla tunnin taituroinnin jälkeen valmistuneessa kastikkeessa, shampanjan kuplissa, huippuromaanissa, parinkympin juoksulenkin viimeisissä kilometreissa, rannattoman meren äärettömyydessä, elämänkumppanin katseessa kynttilänliekin takaa.

Olenko laiminlyönyt läheisiäni? Tätä pitää kysyä heiltä itseltään. Vaimoni tiesi, mitä halusi. Lapset eivät voineet valita isäänsä. Ehkä vähimmälle on jäänyt vanhimmainen, jonka syntymä ajoittui väitöskirjatyöni melskeisiin. Kaikkien kolmen vaippoja olen vaihtanut. Seremoniamestarille olen tarjoillut tuttelia hänen elämänsä ensimmäisten viikkojen kesäöinä. Olen hurrannnut nuorimmaisen heittämälle korille tai seremoniamestarin ampumalle maalille. Perheen ruokahuollosta olen vastannut nuorimmaisen syntymästä. Olen onnellinen onnistuneista lapsistani, joissa ei ainakaan toistaiseki näy isän läsnäolon vähyys. Kaikki kolme arvostavat työtä – ylitöistä en osaa vielä sanoa.

Voiko minulla työnarkomaanilla olla ystäviä? Onneksi kyllä, luottoystäviä muutama, vähemmän läheisiä lukuisia ja mikä tärkeintä, ystäviä myös lääketieteen ulkopuolelta. Yritän seurata ajankohtaisia asioita. Näistä, elämän pohdinnoistani ja vaikkapa lukemistani kirjoista löydän keskusteltavaa, niin että voin ystävätapaamisissa ehdottaa lääketieteen sulkemista keskustelun ulkopuolelle. Lähimpien ystävien kesken pidetyissä symposioissa tunnen todella eläväni. Mutta ystävyyden ylläpitäminen vaatii molemminpuolista työtä. Hyvin tämä näkyy kurssitovereiden välisessä kanssakäymisessä. Kolmekymmentä vuotta sitten kurssitovereita oli ystävinäni lukuisia. Vuosien myötä ja etäisyyksien kasvettua lukumäärä on huvennut kolmeen tai neljään. Harvemmin kuitenkin kanssakäymisen loppuminen on ollut minun passiivisuuttani. Kehityksen suunta ei ole hyvä. Tässä kultaisessa keski-iässä ystävyysuhteiden luomiseen tulisi erityisesti panostaa, jotta vallattomassa vanhuudessa ystäviä olisi suuri joukko lisääntyneen vapaa-ajan rientoihin ja siltä varalta, että rivit alkavat harventua.

Kuinka kauan jaksan? Niin kauan kuin työn tarjoamat positiiviset elämykset innostavat uusiin ponnistuksiin ja voittavat kielteiset kokemukset. Vaikeinta itsensä motivointi on kuntasektorilla. Mielenlaatuni on maanis-depressiivinen. Totuuden nimessä on sanottava, että väsymisen merkkinä manian ja masennuksen välinen suhdeluku on viime vuosina pienentynyt.

Pääsääntöisesti olen onnellinen pitkästä työpäivästäni. En voi enkä haluakaan muuttaa elämäni suuntaa. Suhde työhön on perittyä. Moitiskelin isääni hänen uurastuksestaan. Illan myöhäisinä tunteina löydän seremoniamestarin puhelimeen varmemmin koeputken kuin kaljalasin äärestä.