LÄÄKÄRINKUVAN MUUTOS 60 VUODESSA: HERRASTA DUUNARIKSI

Jorma Viikari, TY:n sisätautiopin professori, TYKS:n sisätautiklinikan ylilääkäri

Allekirjoittanut on saanut seurata lääkärin työn ja lääkärin imagon muutoksia hyvin pitkässä juonneopetuksessa. Isoisäni (äitini isä) toimi arvostettuna kunnanlääkärinä monia vuosia Merikarvialla, sittemmin yksityislääkärinä Riihimäellä kuolemaansa asti v. 1951. Isäni, joka aikanaan oli Helsingin Lääketieteen Kandidaattiseuran puheenjohtaja, ura päätyi Turun yliopiston kirurgian professoriksi ja TYKS:n kirurgian klinikan ylilääkäriksi, josta virasta hän jäi eläkkeelle v. 1984. Äitini opiskeli lyhyen jakson Turussa juuri aloittaneessa lääketieteellisessä tiedekunnassa, valmistui sittemmin Helsingin yliopistosta, jossa myös väitteli tohtoriksi v. 1955, mikä ei ollut naiselle kovinkaan tavallista siihen aikaan. Hän toimi suuren osan elämästään yksityissilmälääkärinä. Toinen kummisetäni teki työnsä korvalääkärinä Helsingissä, toinen oli useita vuosia kunnanlääkärinä Orimattilassa. Minä ja ihotautilääkärivaimoni opiskelimme lääkäriksi 1960-luvulla, fysiatrisisareni 1970-luvulla ja tyttäristäni kaksi vanhinta 1990-luvulla. Nuorimmalla tyttärelläni ovat lääketieteen perusopinnot vielä kesken. En voi itse sanoa, etten olisi tiennyt, mihin ryhdyin, kun päätin pyrkiä lääketieteelliseen tiedekuntaan. Toisaalta olin tietysti elänyt melko suojattua ja rajoittunutta elämää, jossa ainoa vaihtoehto näytti olevan lääkärin opinnot. Huomion arvoista on kuitenkin se, etten missään vaiheessa ole unelmoinut kirurgin urasta. Lääkärin ammatin valintaa pidän edelleen nykyaikanakin hyvänä valintana, sillä opinnot antavat hyvän pohjan biologiselle ja ihmisläheiselle maailmankatsomukselle.

Tarkastelen aluksi kunnanlääkäri-terveyskeskuslääkärikysymystä. Kunnanlääkäri oli aikanaan oman asuinpaikkansa yksi arvostetuimpia, kunnioitetuimpia ja myös rakastetuimpia henkilöitä. Silloinhan maalaispitäjässä oli tyypillisesti neljän hengen vaikuttajaryhmä: nimismies, pastori, kunnanlääkäri ja apteekkari. Ajanvarauskäytäntö oli tuntematon käsite vastaanotolla. Työpäivää kesti niin kauan, kuin potilaat jaksoivat jonottaa vastaanoton odotustiloissa, usein iltamyöhään klo 22 asti. Päivystyksissä ei tunnettu mitään päivystysrenkaita, vaan kunnanlääkärille soitettiin, jos apua tarvittiin, ja usein kunnanlääkäri lähti kotikäynnille keskellä yötä niillä kulkuvälineillä, joilla perille päästiin. Silloin ei yleensä päivystysaikana vaivattu pikkuasioitten tähden. Kunnanlääkärin tulot olivat inflaatio yms. korjaukset huomioiden varmastikin suuret, mutta on huomattava, että tulot koostuivat erittäin kohtuullisista, suorastaan pienistä yksittäisistä palkkioista. Mitenkään epätavallista ei ollut, että kunnanlääkäri ei perinyt minkäänlaista palkkiota työstään, jos hän tiesi potilaan olevan puutteellisista oloista. Itselläni on kokemusta kunnanlääkärintyöstä ainoastaan keikkapäivystäjänä Harjavallassa. Yhdyn silti siihen näkemykseen, että arvaamaton vahinko perinteiselle potilas-lääkärisuhteelle tapahtui siinä vaiheessa, kun kunnanlääkäristä tehtiin kunnallinen virkamies. On erittäin valitettavaa, että maahamme on päässyt syntymään tilanne, jossa lääkärikunta on kaikin tavoin mitattuna suurempi kuin koskaan, mutta on kriittisiä alueita, jotka ovat ilman terveyskeskuslääkäreitä. Esitin jokin aika sitten näkemykseni Suomen Lääkärilehdessä (SLL 1999:99:3142-3) siitä, että tämä ongelma olisi pitänyt hoitaa lääkärikunnan sisäisin järjestelyin. Niin ei tapahtunut, ja nyt asia hoidettiin pakkomääräyksellä: jokaisen erikoistuvan lääkärin on palveltava 9 kk terveyskeskuslääkärinä.

Lääkärin ammatin arvostus on romahtanut aikaisempaan verrattuna. Tämä liittyy osittain pitkäaikaiseen ja pahantahtoiseen kateuteen. Kun Kuopion ja Tampereen lääketieteelliset tiedekunnat aikanaan perustettiin oli yhtenä tausta-ajatuksena kouluttaa niin paljon lääkäreitä, että lääkärityöttömyys olisi tosiasia. Toinen poliittinen ”kuningasajatus” on toteuttaa ajatusta: lisää lääkäreitä palkkapottia oleellisesti suurentamatta. Yksi nykyaikaisesta ihmisestä ehkä vähäpätöiseltä tuntuva, mielestäni kuitenkin erittäin merkittävä asia oli yleiseen sinutteluun siirtyminen sairaalan väen kesken. Itse teitittelen minulle tuntemattomia vanhempia kollegoja lähes automaattisesti, vain poikkeustapauksissa sinuttelen potilaita. Tällä en pyri sanomaan sitä, että ajan pyörää pitäisi kääntää taaksepäin. Valitettavan monet uskovat sinuttelunsa myötä olevansa tasa-arvoisia tiedoissa ja päätöksenteossa. Vaikka lääkärin arvostus onkin tullut jalustaltaan upseeriston ja papiston perässä, ja juristeille on hyvää vauhtia käymässä samoin, on erilaisissa mielipidemittauksissa ammattien arvostuksen kärkisijoilla edelleen kirurgi, ylilääkäri ja lääkäri. Lääkäreille itselleen kuitenkin eniten merkitsee kollegojen arvostus. Sen takia monet ovat edelleen valmiita toimimaan julkisen sektorin maksamilla korvauksilla, vaikka pystyisivät taitonsa ja tietonsa hyödyntämään itsekkäästi tarkastellen tehokkaamminkin. Yksi syy, millä varmasti on oma merkityksensä on lääkärin ammatin, kuten niin monen muunkin akateemisen ammatin, naisistuminen (vika ei ole naisten!). Naisvaltaisia aloja on aina kohdeltu huonommin. Suunnitteilla olevasta muuntokoulutussuunnitelmasta Turun yliopistoon olen esittänyt asiaa valmistelleessa työryhmässä henkilökohtaisen kirjallisen eriävän mielipiteeni, mutta pelkään pahasti, että poliittiset päättäjät tekevät päätöksen, jota vain pieni osa pitää oikeana.

Nykyään, kun lääkäreitä on koolla, huomaa tai kuulee, että puhe kääntyy usein hyvin nopeasti rahaan. ”Siitä puhe, mistä pula” – pitää tietysti täysin paikkansa. Vanhempieni ikäinen sukupolvi puhui harvoin rahasta, sitä tuli ”riittävästi”, ja siitä puhumista pidettiin lähes sopimattomana. Minun ikäpolveni kohdalle osui Kansanterveyslaki 1970-luvun alussa, sen mukana kunnanlääkärien hautaaminen ja samanaikaisesti alkanut systemaattisesti jatkunut solidaarinen palkkapolitiikka, mikä on johtanut lääkärilakkoihin ja toistuviin lakoilla uhkaamisiin, jotka ovat selvä tunnusmerkki siitä, että lääkäristä on tullut duunari. Lääkärin asema ei ole sosioekonomisesti muuttunut yhtä rajusti länsimaissa kuin itä-blokin alueella, missä, tämä tie kuljettiin jo aikaisemmin. Sielläkin lääkärin arvostuksen vähenemiseen liittyi lääkärikunnan naisistuminen. En ikinä unohda keskusteluani v. 1980 ”vanhan” harmaahiuksisen (todennäköisesti nyt ikäiseni) moskovalaisen kardiologian instituutin lääkärin kanssa. Kysyin miltä tuntuu työskennellä maassa, jossa taksinkuljettajalle maksetaan parempaa palkkaa kuin lääkärille. Vastaus hiljensi minut täydellisesti: ”Would you rather drive taxi?” – oli silti mahdollista saada tehdä lääkärintyötä. Tätä me emme riittävästi tiedosta. Tällä en tietenkään tarkoita sitä, että Kunnallinen Sopimusvaltuuskunta saisi kohdella meitä, miten tahtoo. En malta tässä yhteydessä olla mainitsematta tämän päivän uutta ilmiötä, joista esimerkkejä ovat ”Medimanni” ja ”MedOne”, jotka toimivat lääkäripalvelujen välittäjinä niille kunnille, jotka eivät niitä muutoin saa. Vapaassa yhteiskunnassa kilpailu on sallittua, mutta kyseinen toiminta murentaa vaarallisella tavalla julkisen sektorin leivissä työskentelevien työmoraalia, kun tilapäisessä työsuhteessa toimiva kollega voi saada samasta työstä tuntuvasti paremman korvauksen. Tämä on samalla ajan kuva: virallisissa työehtosopimusneuvotteluissa Lääkäriliiton mahdollisuudet ovat kovin rajalliset.

Monet kollegat inhoavat tutkimustyön tekijöitä ”lapunvääntäjiä”. Minun kanssani melko harvat ovat ottaneet puheeksi ko. aiheen, mutta vastaukseni tähän on se, että tulisi vääntää itse ensin lappu tai kaksi, jolloin yleensä kirkastuu se, ettei ole niin pientä lappua, jonka eteen ei joutuisi tekemään melko paljon työtä. Lääkärien suorittaman tutkimustyön tulevaisuus ei ole ilman muuta hyvä. Entistä useammat ”tekevät” kyllä väitöskirjan, mutta ilman todellista halua tieteelliseen tutkimukseen. Valitettavan usein monet myös samalla väsyvät ja väitöskirjasta eteenpäin jatkavien lääkärien joukko on liian pieni. Tohtorikoulutuksesta ja ohjauksesta huolehtiminen uhkaa jäädä pienen joukon harteille. Jossain määrin ymmärrettäväksi tämän tekee se, että nykytilanteessa on yllättäen voinut päästä erikoistumaan valmistumisen jälkeen nopeasti ilman väitöskirjaa.

Lääkäreiden työmoraali on aina ollut hyvä. Mielestäni näin on vielä nykyäänkin. Aikaisemmin oli tavallista, että ei puhuttu työajasta eikä ylityökorvauksista. Oli vain käsite ”työt”, mitä se sitten pitikin sisällään. Varsin tavallista oli, että naislääkäri palasi muutaman viikon kuluttua synnytyksestä takaisin riviin. Tämä ei tietysti ollut mahdollista ilman, että joku muu huolehtii vauvasta työpäivien ajan. Nykyään ei tällaisia hoitajia tahdo saada rahallakaan, ja tietysti on parempi, että nuori äiti hoitaa lastaan kotonaan imetysajan ja äitiysloman. Aikaisemmin ei juuri nähty, että lääkärit olivat poissa respiratoristen infektioiden takia. Nykyisin lääkäri voi ja onkin melko usein poissa pienen lapsensa kuumetaudin takia. Lääkäreitä nimitellään usein perhepinnareiksi. Asiassa on perää. Kahdeksan tuntia vaiko 24? On selvää, että kahdeksalla tunnilla ei tosikilpailussa menestytä, vaikka nykyään yhä paremmin on mahdollisuuksia saada mm. tutkimustyöhön tarkoitettua palkallista aikaa. Silti on kollegoja, jotka puurtavat 12-14 tunnin työpäiviä ja käyttävät vielä viikonloppunsakin. Erityisen vaikeaksi tilanne muodostuu silloin, kun kaksi uraa luovaa lääkäriä yrittää sovittaa yhteen työn, ”uratyöt”, perhe-elämän lastenhoitoineen ja vapaa-ajan harrastukset. Valitettavan usein kokonaisuus ei kestä, mistä merkkinä on mielestäni aikaisempaa yleisemmät avio-erot. Omalla kohdallani on kivijalkana ollut poikkeuksellisen mukautuva vaimo.

Lääkäreilläkin pitää olla oikeus vapaa-aikaan. Kesäajan viettoon Suomessa omalla kesämökillä perheen kesken olen panostanut paljon. Tosiasiahan on, että kaiken sen ehtii tehdä, mitä todella haluaa. Aina on elämässä priorisoitava. Paljon vitsaillaan golfin peluusta ja sen vaatimasta ajasta. Joidenkin mielestä golfia voi pelata tosissaan vasta eläkkeellä. Moni kollega onkin siihen juuri tuossa vaiheessa innostunut. Itse nautin eniten tenniksestä, joka on kamppailu-urheilua, jossa vastustaja on kuitenkin turvallisesti verkon toisella puolella.

Journal of American College of Cardiologyn päätoimittaja pohti päätoimittajan palstallaan elämän arvojärjestyskysymyksiä noin viisi vuotta sitten (JACC 1998:31:1174). Hän antaa siinä yhteydessä seitsemän kohdan ohjeet, miten hallita nämä ongelmat ja lopettaa kirjoituksensa toteamukseen: ”Remember, no one ever lies on their deathbed wishing they had spent more time at the office”.