Turun Lääketieteenkandidaattiseura ry julkaisee nyt kolmannen kerran jäsenlehti Boosterin vuosijulkaisunumeron. Tänä vuonna järjestetään 57. kerran Proffajuhlat, seuramme ansiokkaat vuosijuhlat. Näistä yhdessä vuosijulkaisu on saanut nimekseen 57. vuosijulkaisu.
Lehden ja Proffajuhlia edeltävän Studia Generalian teema on yhteinen. Kirjoittajia on pyydetty kertomaan elämästään tai läheisensä elämästä lääkärinä. Ajatuksena on ollut kertoa lukijoille, miten lääkärinrooli on muuttunut sekä millaisia ratkaisuja kirjoittajan on täytynyt tehdä lääketieteen ja sen ulkopuolisen elämän yhteensovittamiseksi.
Lukuiloa!
Lara Steiner, Seuran Isäntä
Jorma Viikari
Allekirjoittanut on saanut seurata lääkärin työn ja lääkärin imagon muutoksia hyvin pitkässä juonneopetuksessa. Isoisäni (äitini isä) toimi arvostettuna kunnanlääkärinä monia vuosia Merikarvialla, sittemmin yksityislääkärinä Riihimäellä kuolemaansa asti v. 1951. Isäni, joka aikanaan oli Helsingin Lääketieteen Kandidaattiseuran puheenjohtaja, ura päätyi Turun yliopiston kirurgian professoriksi ja TYKS:n kirurgian klinikan ylilääkäriksi, josta virasta hän jäi eläkkeelle v. 1984. Äitini opiskeli lyhyen jakson Turussa juuri aloittaneessa lääketieteellisessä tiedekunnassa, valmistui sittemmin Helsingin yliopistosta, jossa myös väitteli tohtoriksi v. 1955, mikä ei ollut naiselle kovinkaan tavallista siihen aikaan. Lue lisää...
Matti Välimäki
Olen 53-vuotias, vietän 30-vuotislääkärijuhlia, olen huippuosaaja lääketieteen pienellä osa-alueella, vastaan huonomaineisen HUS:n endokrinologiasta. Teen työtä jopa 18 tuntia vuorokaudessa, en päivystä, ikävystyn lomilla. Harrastan työn lisäksi gastronomiaa, laihduttamista, juoksua, veneilyä ja kirjallisuutta unilääkkeeksi. Myös teatteri kuuluu harrastuksiini, mutta valitettavan usein nukun suuren osan näytöksestä siksi, että harrastus on ajoitettu toivottoman täyden kalenterin ainoaan tyhjään kohtaan. Perheeseeni kuuluu vaimon ja seremoniamestarin lisäksi kaksi tytärtä, joista toinen on lääkäri ja toinen pohtii valintaa lakinaisen ja näyttelijättären välillä. Lue lisää...
Ilkka ja Elina Salmi
Ilkka vanhemmistaan:
Lääkärin ammatin väitetään periytyvän isältä pojalle, tai tänä päivänä kaiketi useammin äidiltä tyttärelle. Syykin lienee melkoisen ilmeinen. Lääkäri on lääkäri, kotonakin. Tosin vanhemmalla iällä ja omien lasteni syntymän myötä olen havainnut gynekologi-äitini äänensävyssä, jopa artikulaatiossa eroa kun äänessä on vuoroin osastonylilääkäri ja vuoroin äiti (tai isoäiti).
Elina vanhemmistaan:
Minä en ole koskaan ollut yksi niistä, jotka jo ala-asteella olivat vakuuttuneita siitä, että heistä tulee isona lääkäreitä. Näin siitä huolimatta, että molemmat vanhempani ovat tämän ammatin harjoittajia ja koko suku sekä tuttavapiiri vilisee lääkäreitä. Tässä ympäristössä lääkärin ammatin valinta osoitti mielestäni lähinnä mielikuvituksen puutetta. Joskus lukion viimeisellä luokalla mietiskelin läpi ammatteja ja päädyin lääkäriksi lähinnä sulkemalla pois muut vaihtoehdot. Pidin kaikesta käsillä tekemisestä ja lääkärin ammattiahan voi pitää akateemisena käsityöammattina. Vanhempani eivät painostaneet ammatinvalinnassa, mutta olivat toki tyytyväisiä kun tein lopullisen valintani. Itsekään en ole ammatinvalintaani vielä juuri katunut, paitsi ehkä tk-päivystyksissä, jolloin potilaita tulvii ovista, ikkunoista ja liesituulettimista.
Markku Suokas
Yhteiskunnassa tapahtuva kehitys ja muutos heijastuvat voimakkaasti terveydenhuoltoon. Muutos terveydenhuollossa on kiihtyvä. Muutosta on ollut aina, mutta tulevaisuudessa ennakoitavuus vähenee entisestään. Terveydenhuollon järjestelmän osalta voidaan puhua paikoin jopa kriisistä.Tähän toimintaympäristöön uudet valmistuvat lääkärit sijoittuvat, antaako koulutus siihen eväitä. Tämä on haaste lääkärikoulutukselle.Lue lisää...
Päivi Polo-Kantola
Ja työn epäjumala sanoi minulle: “Et sinä valinnut minua, vaan minä valitsin sinut.” Ja yhtäkkiä hän levitti eteeni ihmeellisen näyn, näyn täynnä lumoavia ongelmia, uusia haasteita, mielenkiintoisia ihmisiä sanoen: ”Tämän kaiken annan sinulle, kunhan lankeat eteeni ja kumarrat minua.” Ja minä, kuin sokaistuna tästä kaikesta uudesta, lankesin ja kumarsin, vaikka en tiennyt mitä siitä minulle koituisi. Lue lisää...
Heikki Irjala
Lääkäriksi ajautuminen oli tietyllä tavalla mielikuvituksen puutetta osoittava kommellus. Kun molemmat vanhemmat ovat lääkäreitä, ei medisiiniseltä maailmankuvalta voi välttyä, vaikka toisaalta olisihan se pitänyt nähdä ettei se duuni ainaisine päivystysrumbineen kovin herkkua ole. Varoittivatkin ihan vakavasti vielä pääsykoekeväänä. Toisaalta kun en muutakaan keksinyt, oli mielestäni ihan käytännöllistä, että perheessä on lääkäri. Vielä kymmenvuotiaana en varmasti tiennyt mikä on terveyskeskus, kun äiti ja isä hoitivat kaikenlaiset pikkumurheet kotona. Lähinnä ihmetytti, missä niiden perheiden lapset hoidetaan, joiden tuttavapiirissäkään ei lääkäriä löytynyt (vaikken siis tietenkään sellaisia perheitä jostain kumman syystä tuntenut). Jotta tämä käytännöllinen kotiapu olisi saatavilla, päättelin että itsensä lääkäriksi lukeminen voisi olla varmempaa, kuin vaimokandidaattien rajaaminen yksinomaan lääkäreihin. Niinpä hain lääkärikouluun. Lue lisää...
Sirkku Salo
Saunan pesuhuoneessa kännykkä, kolmas herätys samana yönä. Lääkärin tavallista arkea. Toisaalta siihen kuuluvat myös kiitolliset potilaat ja moraalisesti kantava, mielekäs työ. Etenkin viime aikoina, lähes 40-vuotiaana, olen tullut ajatelleeksi, miten paljon ammatinvalintani onkaan vaikuttanut elämääni. Oli vain aivan itsestään selvää, että heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen luin pääsykokeisiin, opiskelin mahdollisimman nopeasti lääkäriksi ja erikoistuin korvalääkäriksi; edelleen mahdollisimman nopeasti. Muutot paikkakunnalta toiselle työn perässä tapahtuivat lyhyellä varoitusajalla. Niinhän lääkärit aina tekevät. Erikoislääkärin paperit saatuani olinkin ensimmäisen kerran ammatillisesti todellisessa valintatilanteessa. Mitäs nyt ?
Lue lisää...
Ari Itälä
Istun gambialaisen internetkahvilan hajoamispisteessä olevalla tuolilla, vielä heikommassa kunnossa olevan tietokoneen äärellä ja luen kysymyksen sähköpostistani. Voisitko kirjoittaa tästä jotakin? Siemaisen pullostani lisää afrikkalaista olutta ja totean leikkineeni lääkäriä vasta niin lyhyen aikaa, että ehdotus tuntuu väistämättäkin suhteellisen haastavalta. Otan tehtävän vastaan, kirjoitan kaikkivoipaisuuden tunteen aiheuttamassa pienoisessa nousuhumalassa. Otan lennosta paikallisen taksin, ajelen takaisin hotellille ja mietin ankarasti, mitä oikein tulikaan luvattua. Suppean erikoistumisalani hengessä en ole käsi sydämellä asiaa vielä koskaan pysähtynyt miettimään. Lue lisää...
Leena Kainulainen
Olen viettänyt koko elämäni TYKS:in varjossa. Isäni, Lennart Kalliomäki, oli sisätautiopin professorina TYKS:ssä kuolemaansa asti. Hän ehti palvella TYKS:iä yli 30 v. Lapsuudestani muistan, että isä teki aina töitä. Työpäivät olivat pitkiä. Iltaisin hän naputteli vanhalla kirjoituskoneella artikkeleita. Potilaat soittivat usein kotiin. Harvoina vapaina viikonloppuinaankin isä kävi kiertämässä osastolla olevat privaattipotilaansa. Pikkutyttönä sain monasti mennä sunnuntaisin isän mukaan sairaalaan. Tunsin suurta ylpeyttä, kun isä esitteli minut potilailleen pikku apulaisenaan. Osaston keittiöstä sain punaista mehua ja joskus jopa poikkesimme kanttiiniin. Vaikka isä oli kiireinen ja monessa mukana, ei se haitannut vanhempiemme seuraelämää. Äiti oli kotona ja hoiti käytännön asiat. Meillä kävi usein vieraita ja vastaavasti vanhemmat kävivät usein vieraskutsuilla. Merkittävää oli, että vanhempien ystäväpiiri oli hyvin laaja. Ystävät eivät olleet pelkästään kollegojen ja yliopiston piiristä, vaan paljon oli ystäviä myös liike-elämästä. Lomillaan isä rentoutui lukemalla ja nauttimalla joutenolosta. Lue lisää...
Tuomo Meretoja
Muistan lapsuudesta elävästi, kuinka äitini otti kerran minut ja siskoni mukaan sairaalaan päivystämään. Päivystyskämpän lattialle rakennettiin sairaalapatjoista kodikas siskonpeti, jolle jäimme siskoni kanssa nukkumaan, kun äitini hakulaite piippasi lähdön merkiksi. Tämä onkin lapsuuteni ainoa hauska ja jännittävä päivystämiseen liittyvä muisto. Tavallisesti päivystysvuoro merkitsi itkua ja parkua, kun äiti ei tullut illaksi eikä yöksi kotiin. Onneksi isän ei tarvinnut päivystää, vaikka lääkäri olikin. Päivystäminen muuttui uudestaan jännittäväksi vasta, kun ensimmäinen oma päivystysvuoro lähestyi. Lue lisää...