Soittoa ja sisätauteja

Olli Arola

Sisätautien erikoislääkäri, apulaisopettaja, basisti

Musiikki on lääkärien ilmoittamista harrastuksista tavallisimpia ja monet ovat myös niin taitavia muusikoita, että taidot olisivat riittäneet ja riittäisivät hyvin myös ammattiin musiikin parissa. Useimmat lääkärit valitsevat kuitenkin kotitarvemuusikon, amatöörin uran. Lievään vähättelyyn liitetyn amatööri- sanan etymologia kuvaa kauniilla tavalla tätä valintaa: kantasanana on amare/amator (ital.) l. rakastaa/rakastaja, joten alun perin ämatööriys on tarkoittanut rakkauden kaltaista antaumusta johonkin ilman professionalismia, johon toisinaan voi liittyä myös leipääntymistä ja kiihkottomuutta.

Oma soittourani on varsin tavallinen – kouluiässä piano- ja viulutunteja, kunnes murrosiän muokkaamana kiinnostus alkoi ohjautua yhä selvemmin akustisiin kielisoittimiin, kitaraan, banjoon, yms.

Miksi kontrabasso? Ensimmäisiä haavekuvia bassoon tarttumisesta lienee syntynyt abiturienttikevään aamuyönä kuunnellusta Skip Jamesin säästeliästä pianonsoitosta bluesissa ’How Long’. Raidan taustalla joku soitti kontrabassoa, myös hyvin säästeliäästi mutta oivaltavasti. Jonkinlainen jälki kai jäi ja kun yli kymmenen vuoden kuluttua verotoimisto palautti Suomen tasavallalle lainaamani vähäisen summan, päätin käyttää sen johonkin konkreettiseen, kuten esimerkiksi vanhaan kontrabassoon. Sittemmin tätä konkretiaa kanniskeltuani ja erilaisiin kulkuvälineisiin soviteltuani mielessä on käynyt myös, että vähemmän konkreettinenkin, esimerkiksi reppuun mahtuva soitin voisi olla kätevä.

Monien taitavienkin harrastelijamuusikoiden soitot tapaavat vuosien varrella vähentyä kun työhön liittyvät kiireet ja sitoumukset vievät yhä enemmän myös vapaa-ajasta. Toiset arastelevat soittimeen tarttumista pelätessään epätäydellisyyttä. Aikaisemminhan harrastajallekin asetetut vaatimukset olivat kovat. Ainakin omassa nuoruudessani soitonopettajat harrastivat silkkaa mustaa pedagogiikkaa, jossa taidot saavutettiin pelolla ja pakolla ja osa harjoitusmotivaatiosta liittyi pelkoon julki-

sesta nöyryytyksestä. Nykyisen maailmojasyleilevän monipuolisuuden ja alusta asti kannustavan esiintymisvarmuuden ajasta ei voinut uneksiakaan. Usein hankittu taito ja harrastus väljähtyy kuitenkin nimenomaan sopivien soittokaverien puutteessa. Varsinkin kontrabasson soittaminen yksinään on ikävähköä, mutta basisti pääsee bändiin. Usein helpostikin.

Orkesterien alkutaipaleet ovat joskus sattumanvaraista – mm. vuosien hillittömään keikkaputkeen johtanut rytmiorkesteri ’Markku Kero ja trio Valopäät’ syntyi C11-kurssin järjestämässä illanvietossa, kun siihen asti edes jonkinlaista arvovaltaa nauttinut apulais-opettaja houkuteltiin soittamaan mm. puutarhapöytää ja muutenkin käyttäytymään harkitsemattomasti. Sittemmin laulusolistin ohella sankarikitaristi Samuli Rautavan harteilta ponnistanut orkesteri alkoi nauttia lähes valtakunnallista suosiota ja keikkakalenteria oli pakko siivota. Useimmiten mallikelpoisen soiton mausteena ja tavaramerkkinä oli yleensä jokin toimimaton säh-kölaite. Olemme harkinneet savukoneen hankkimista siltä varalta, että kaikki vahvistimet toimivat.

Etuoikeutettua on, jos soittotaitoisia ja – haluisia kavereita löytyy omasta klinikasta. Nefrologikollegojeni Kaj Metsärinteen ja Risto Tertin kanssa syntyi ajatus soittaa jatsia ensin vain omaksi iloksi. Käyväthän ihmiset tennistä pelaamassa, salilla hikoilemassa ja lenkilläkin säännöllisesti – miksei siis kiireisen sairaalalääkärin kalenteriin voisi sovittaa säännölliset soittotreenit yhtä kunniallisena harrastuksena? ”Swingin’ Kidneys” –nimellä tunnetuksi tulleen jatsiorkesterin kokoonpano on sittemmin paisunut tarpeen mukaan triosta oktetiksi tai nonetiksi, riippuen siitä, mitä soittajia on keikalle ehtinyt ja tarjolla ollut. Nykyisin mukana on useimmiten myös junioriosastoamme, jolloin orkesteri on tietenkin ”Swingin’ Kidneys with Adrenals” (kuva). Kun melodiasoittimia on jopa viisi, mahdollisuudet monenlaisiin harmonioihin moninkertaistuvat ja lopputuloksen kauneus liikuttaa jopa basistia. Muoti 2002 –messuilla soitimme presidentille, mutta TH tyytyi lähinnä virnistelemään, ehkä jopa mielihyvästä.

Soittamisen tulisi olla tietenkin hauskaa. Huonosta valmistautumisesta seuraa luonnollisesti alisuoriutumisen kokemuksia ja pahaa mieltä. Useimmiten soittaminen on kuitenkin niin hauskaa, että epäammattimaisesti soitetaan tauoista piittaamatta koko ilta ja kun lopetetaan, huomaakin yleisön lähteneen kotiin tai nukkumaan.