Lääkäri ja kulttuuri

Veikko Karskela

Yleislääketieteen ja työterveyshuollon erikoislääkäri, kuvanveistäjä

Kuusivuotiaana oivalsin kaksi tärkeää asiaa; kauneuden ja kateuden. Me perheen mukulat olimme Aurajoen rannassa savella leikkimässä. Minua nuorempi sisareni teki savesta kulhon ja painoi sen pintaan poimulehden. Taiteesta kiinnostunut tätini kehui siskoni työtä ja luovuutta. Silloin minuun iski ensi kertaa tietoinen kateus. Miksi minä en ollut tuota keksinyt? Kulho oli myös minun mielestäni saanut jotakin lisäarvoa, kauneutta. Tämän jälkeen olen katsellut maailmaa vallan toisin. Minussa alkoi kehittyä kaipuu kauneuteen ja luovuuteen. Niinpä koulussa piirustusnumeroni olikin yleensä kymmenen. Kateudesta olen päässyt kohtuullisesti eroon. Olen jalostanut sen positiiviseksi voimavaraksi, toisilta en halua mitään pois. Kateus on eteenpäin vievä voima oikein käytettynä.

Kun vaimoni kuoli vuonna 1979, purin suruni ja kaipaukseni runoihin, joita syntyikin aika läjä. Hänen muistokseen halusin tehdä veistoksen haudalle. Tekemiseen meni toista vuotta, koska veistämisen touhu oli minulle outoa. Kokeillen pääsin kohtuulliseen päämäärään. Viimeistelyvaiheessa uskaltauduin kuvanveistokursseille työväenopistoon. Kuvanveistossakaan lääkärin kaikkivoipaisuus ei oikein toiminut. Työpaikkani, Wärtsilän valimon miehet valoivat työni pronssiin. Heiltä sain myös opetusta metallivalutekniikasta. Nyt tuo veistos odottaa minua ja läheisiäni Skanssin mäessä. Vuosien kuluessa kuvanveistokurssien määrä lisääntyi. Minulla on ollut kolme oivaa opettajaa: Johannes Hänninen, Sinikka Mäki-Lertola ja Terho Sakki. Heillä kaikilla on ollut minulle paljon annettavaa. Tunnustetun monumenttiveistäjän, Terho Sakin tukeva suhtautuminen aloittelevaan harrastajaan oli merkittävä monessa mielessä samoin kuin hänen työtoveruutensa suurentaessani kymmenkertaiseksi erästä hänen veistostaan. Mestarissani oli humaanisuutta ja ymmärtämystä muillekin jaettavaksi.

Vuosien saatossa aloin ajatella mitä tekeminen ja kokeminen taiteessa oikein ovat. Miksi harrastamiseni auttoi noiden synkkien aikojeni yli? En osaa vastata tähän, eivät kai toisetkaan. Niin vain on. Joka tapauksessa taiteen vakava harrastaminen tuntuu olevan hyvä lääke moneen vaivaan. Tuskin muuten olisikaan monenkaltaisia taideterapiamuotoja. Jos ne sopivat sairaille, niin miksi ei sitten terveille arjen mylläköis-sä siipeensä saaneille. Vuonna 1991 aloin hahmotella ideaa lääkäreiden kulttuuripäivistä. Ensin oli kuitenkin perustettava lääkäreiden kulttuuriseura, jotta saataisiin päiville tukeva ja laaja pohja. Perusideani oli saada kollegat harrastamaan taiteita ja muutakin kulttuuria yhdessä ja jakamaan siten tietojaan toisille. Vuonna 1996 perustettu Lääkäreiden kulttuuriseura on järjestänyt useita akvarelli- ja kirjoittajakursseja. Keväällä on tarkoitus pitää filosofiakurssi, mahdollisesti myös digitaalikamerakurssi. Toivottelen menestystä näille kursseille. Potilastyössäni olen rohkaissut potilaitani kirjoittamaan ja maalaamaan. Olen suositellut myös teatterissa, konserteissa, taidenäyttelyissä ja museoissa käyntejä, viittaan tässä Benson Boinkum Konlaanin väitöskirjaan vuodelta 2001. Usein potilaani ovat olleet yllättyneitä saadessaan lääkäriltään kotitehtäviä. Näin monet heistä ovat päässeet uusien näkemysten lähteille muuttaakseen toimintamallejaan. Tulokset ovat olleet rohkaisevia.

Taiteen tekemisen kautta on mahdollista tutkia ajatuksien ja tunteiden välisiä yhteyksiä sekä niiden merkityksiä terveyden ja hyvinvoinnin edistämisessä. Vastaanottotyössä ei juurikaan käsitellä tunteita. Tietoa kyllä jaamme, mutta useimpien potilaiden tietämys sairauksien ja elämäntapojen välisistä suhteista on aivan riittävä. Tiedon jakaminen ei näytä riittävän. Nyt tarvittaisiin muita keinoja vaikuttaa. Elämäntapavirheiden takana saattavat olla tunteiden kohtaamisen vaikeudet. Tunnetyöskentelyssä taiteilla tuntuu olevan suuri merkitys. Uskoisin tämän linjan johtavan parempaan tulokseen kuin perinteisen tietopainotteisen lääkärityön. Tunnepatoumat olisi saatava purettua tavalla tai toisella positiivisesti. Ratkaisemattomat tunnesidokset vievät runsaasti henkisiä voimavaroja, joita ei enää riitä parantumiseen sairauksien ehkäisystä puhumattakaan.

Taide ja monet muut-kin kulttuurin osa-alueet yhdistävät ihmisiä. Ne luovat yhteisyyden tunteita ja ihmiset oivaltavat oman osansa yhteiskunnassa. Itsekkyys alkaa tuntua väärältä. Kyseessä on ihmisyyden syvimmän olemuksen tajuaminen. Todennäköisesti näin muodostuu vähitellen parempi yhteiskunta, ymmärryksen maailma. Tätä toivon ja tähän uskon.