On olemassa tarina

Merete Mazzarella
Kirjailija, professori, Helsingin Yliopisto
Suomentanut: Aino Kekomäki

On olemassa tarina - olen törmännyt siihen lukiessani kanadalaisen kirjailijan, Robertson Daviesin tuotantoa - siitä kuinka roomalaisten jumala Merkurius eräänä päivänä kävelyllään törmäsi kahteen käärmeeseen, jotka makasivat maassa ja taistelivat - ilmeisesti elämästä ja kuolemasta. Jumalalle oli heti selvää, että hänen täytyi puuttua tilanteeseen, ja hän otti sauvansa ja iski sen mahtipontisesti maahan aivan molempien käärmeiden läheisyyteen - sillä seurauksella, että ne lakkasivat heti tappelemasta ja kietoutuivat sen sijaan sauvan varteen. Siinä ne ovat edelleen, kiertyneinä Merkuriussauvaan, joka on lääketieteen vertauskuva - ja jos kysytään, mitä ne kuvastavat, voitaisiin niiden kai sanoa edustavan humanismia ja luonnontiedettä. Niitä katsellessa ei tule unohtaa, että ne ovat olleet toistensa vastustajia – ja että ne kenties vieläkin silmäilevät toisiaan hieman epäluuloisesti - mutta sauvan varressa ne ovat keskenään täydellisessä tasapainossa: ne yksinkertaisesti edellyttävät toisiaan. Näin haluan itse suhtautua lääketieteeseen: haluan ajatella, että se koostuu humanismin ja luonnontieteen täydellisestä tasapainosta - ja kenties samalla niiden välisestä hedelmällisestä jännitteestä.

Toisen kanadalaisen kirjailijan Margaret Atwoodin viimeisin kirja Oryx ja Crake käsittää tummanpuhuvan, dystooppisen kuvauksen ihmiskunnan tuhosta, johon johtavat luonnontieteelliset kokeet. Haastatteluissa Atwoodilta onkin useaan otteeseen kysytty johtuuko hänen luonnontieteitä kohtaan tuntemansa antipatia puhtaasti periaatteellisista syistä. Kerta toisensa jälkeen hän on painokkaasti kiistänyt väitteen ja vakuuttanut päinvastoin rakastavansa luonnontieteitä sekä kertonut kasvaneensa luonnontieteilijäperheessä, jonka tyypillinen joulupöytäkeskustelu hänen lapsuudessaan käsitteli matojen ruuansulatusta. “Sitäpaitsi”, on Atwood todennut, “luonnontieteen ja kaunokirjallisuuden asettama kysymys on pohjimmiltaan sama. Molemmat kysyvät: what if? - entä jos? Näitä kahta erottaa tapa vastata. Tärkein erottava tekijä on se, että luonnontieteellisten kokeiden tulokset tulee voida toistaa, kun taas kaunokirjallisten kokeiden tulee sitävastoin olla ainutlaatuisia.” Margaret Atwoodin Oryx ja Crake on ainutlaatuinen vastaus kysymykseen “Entä jos geenimanipulaation annetaan karata käsistä täysin?” Vuosien mittaan olen pohdiskellut, miksi niin moni lääkäri on myös kirjailija. Se liittyy varmasti siihen, että lääkärit tapaavat monia ihmisiä ja ovat kiinnostuneita ihmisistä, mutta luulen sen liittyvän myös siihen, että molemmat joutuvat työssään omaksumaan kliinisen katseen. Suomenruotsalaisen kirjailijan Runar Schildtin novelli “Noitametsä” (1920) sisältää kuuluisan kohtauksen, jossa päähenkilö, kirjailija Jacob Casimir, ensin osallistuu toivottomaan yritykseen elvyttää pieni hukkunut poika, ja sen jälkeen tarkkailee kiinteästi pojan vanhempien reaktiota: “Hän katseli ja kuunteli. Eikä häneltä siinä jäänyt huomaamatta yksikään äidin kasvolihasten nykäys, ei yksikään äidin ääntelyn vivahde, kun tämä hallitsemattomasti heittäytyi kuolleen poikansa ruumiin ylle.

Sitten isään. Jacob Casimir kuuli tämän paljaiden jalkojen kuminan laiturin lankuilla. Hän pysähtyi muutaman askelen päähän kuolleen ympärillä olevasta joukosta. Voi poika parkani, hän sanoi. Suomen kielen tummat diftongit ilmensivät vahvasti hänen tuskaansa.

Kevyt väristys kulki Jacob Casimirin läpi. Hän tiesi vanginneensa nämä sanat ja tämän äänensävyn ikuisiksi ajoiksi, tämän kokonaisvaltaisen ja vahvan tunteen syvimmät rintaäänet. Niin, tämä oli todellakin aitoa. Näin puhuu tulinen tuska. Nämä liikkeet se saa aikaan lihaksissamme.” Lääkärin tavoin myös kirjailija kerää aineistoa käyttöönsä – mutta kirjailijan tapauksessa ei ole kysymys yksittäisen potilaan tai tieteen palvelemisesta, vaan oman luovuuden esille tuomisesta. Jacob Casimir, jolta ei puutu moraalista herkkyyttä, kokee tämän ongelmana: “Hän koki syvintä inhoa”, sanotaan lopuksi.

Monet pelkäävät lääkäreitä, mutta ehkä kirjailijat ovat todellisuudessa vaarallisempia kuin lääkärit. Ja kenties kaikkein vaarallisimpia ovat kirjailevat lääkärit? Itse olen monien vuosien ajan omistautunut lääketieteen opiskelijoiden kaunokirjallisuuskurssien pitämiselle. Lääketieteellisten tiedekuntien opettajat haluavat nykyään mielellään uskoa, että kaunokirjallisuuden lukeminen tekee heidän oppilaistaan empaattisempia ja sitä kautta parempia lääkäreitä. Itse en ole ollenkaan vakuuttunut tästä: mielestäni riittää, kun ajattelen kollegoitani, jotka ovat kirjallisuuden asiantuntijoita, ja jotka ovat varmasti lukeneet läjäpäin kaunokirjallisuutta muuttumatta mitenkään erityisen empaattisiksi. Pidän myös ilmaisusta, jota ruotsalainen kirjailija Selma Lagerlöf käytti kirjeessään ystävätterelleen luettuaan Dostojevskin kirjan Rikos ja rangaistus : Toivoisinpa saavani olla kuin Raskolnikov ja murhata vain tietääkseni miltä se tuntuu.” Tämä vaatisi toki eläytymistä – mutta se ei ole sama asia kuin empatia. Yhtä kaukana empatiasta on Jacob Casimirin eläytymiskyky. Kenties lääkärit tarvitsevat kaunokirjallisuutta ennen kaikkea oppiakseen, miten monimutkainen käsite eläytyminen itse asiassa on?