Lääkärikirjailijaelämää

Eeva Nikoskelainen

Ylilääkäri, professori, kirjailija

Kuulostaa ehkä läätevältä, mutta 51-vuotta täytettyäni (ja neljän lapseni lennettyä pesästä) tivasin itseltäni mahtuisiko elämääni jatkossa jotain muutakin kuin silmätauteja. Lääketieteellisiä julkaisuja kirjoittaessani mielessä oli silloin tällöin käynyt, että pitäisi joskus kokeilla, olisiko vielä tallella edes rippeitä siitä mielikuvituksesta, joka innoitti lapsena sepittämään satuja ja koulutyttönä kirjoittamaan vapaa-aineita. Otin itseäni niskasta kiinni, istutin sylimikron ääreen ja komensin: nyt kirjoitat, mitä mieleesi juolahtaa! Tyhjälle kuvaruudulle ilmestyi lastenlääkäri Pentti Hytönen ja hänen vaimonsa Aila. Kirjoittamiseni sai puhtia kun kuvitteelliset henkilöt prosessin edetessä alkoivat elää. Syntyi tarinaa eteenpäin vievä kertomisen ilo.

Aluksi kirjoittamistani haittasi häpeän tunne. En kehdannut edes lähiomaisille kertoa uudesta harrastukses-tani. Ensimmäisen romaanini ilmestyttyä pelkäsin, mitä kollegat ja potilaat sanoisivat, otettaisiinko minua enää tämän jälkeen lääkärinä vakavasti. Pelko osoittautui turhaksi ja saamani positiivinen palaute innosti jatkamaan.

Kehittääkseni itseäni kirjoittajana opiskelin Turun Yliopiston täydennyskoulutuskeskuksessa Sanataiteen perusopinnot vv 1996-1997. Opin yhtä ja toista, kuten kes-tämään muiden kritiikkiä ja tulkitsemaan toisten tekstejä.

Luen paljon kehittääkseni sanavarastoani ja parantaakseni ilmaisukykyäni. Oma kirjoittamiseni on tuonut lukemiseen uuden, mielen-kiintoisen dimension. Ilokseni minut on kelpuutettu Suomen Kirjailijaliiton jäseneksi. Kirjailijakollegoilta olen saanut hyviä neuvoja ja heidän tapaamisensa innostaa kirjoittamaan.

Revin talteen sanomalehdistä minua kiinnostavat asiat, niitä minulla on koppakaupalla. Surffaan netissä kerätessäni aineistoa. Jututan ihmisiä. Metsästän kauniita sanoja ja hauskoja sattumuksia, jotka kirjoitan muistiin pieneen mustaan kirjaseen, jota kannan taskussani. Sylimikro on minulle tärkeä työväline. Parasta teks-tiä syntyy kesähuvilalla meren äärellä leppäpuiden katveessa.

Sairaalatyön ja kirjailijan ammatin yhteensovittaminen ei ole ihan helppoa. Arkipäivisin keskityn päätyöhöni, vapaa-aika kuuluu kirjailijaminälleni. Sairaalasta kotiin tultuani jonkinlaisena siirtymävaiheena syön jotain, lepäilen hetken ja teen vielä kävelylenkin koirieni kanssa. Sitten istuudun tietokoneeni ääreen. Jos päivä on otollinen, irtaannun maallisesta ruumiistani ja pääsen tarinaani sisälle, muutan kuin kameleontti muotoani (ja ajatusmaailmaani) riippuen siitä kenen henkilön elämää ja tunteita kulloinkin kuvaan samalla kun kirjaan tietokoneen kuvaruudulle, mitä silmieni edessä kuvina näen. Öisin en kirjoita, mutta merkitsen kyllä joskus muistiin ideoita (valokynällä, jotten häiritsisi vieressä nukkuvaa miestäni). Jotta jaksaisin kirjoittaa, on elämäntapojeni oltava melko säännölliset. Ruumiinkuntoakin on hoidettava. Televisiota en juurikaan katso, oma sisäinen TV-kanavani tarjoaa kiinnostavampaa ohjelmaa. Perheen tuki on tärkeä. Onneksi aviomies suhtautuu kirjoittamiseen ymmärtäväisesti (luultavasti hän on tyytyväinenkin, kun saa olla omassa rauhassaan); kotikriitikon kommentit ovat minulle suureksi avuksi.

Tyylilajini on satiiri. Kuvaan sairaalamaailmaa, nostan esille ajankohtaisia lääketieteeseen ja terveydenhuoltoon liittyviä tapahtumia. Romaanin kirjoittamiseen minulta menee noin 2-3 vuotta. Se on pitkäjänteisyyttä vaativaa hommaa, yksinäistä puurtamista, epäonnistumisen pelkoa, itsensä likoon laittamista, mutta parhaimmillaan myös huikean hauskaa. Loppusuoralla luottohenkilöiden ja kustannustoimittajan tuki ja neuvot ovat kallisarvoisia. Mykistävän positiivinen kokemus on nähdä romaaninsa valmiina kirjana. Parhaillaan minulla on työn alla neljäs romaanini.

Jokaisen lääkärin tulisi mielestäni lukea kaunokirjallisuutta. Se on tehokas tapa oppia ymmärtämään elämän eri ilmiöitä, kanssaihmisiä sekä omaa käyttäytymistään. Lukiessa lääkärin tunneskaala levenee ja hän osaa paremmin asettua kärsivän potilaansa nahkoihin.

Aika monet kollegat ovat ilmaisseet minulle (usein salaisen) halunsa kirjoittaa. Jotkut heistä ovat todenneet seuraavaan hengenvetoon, että tuskin siitä kuitenkaan mitään tulisi. Toivon, että tämä kirjoitukseni rohkaisee kollegoja sekä harrastamaan kaunokirjallisuutta että myös tutustumaan itsessään mahdollisesti piilevään kirjoittajaminään, joka saattaa olla hyvinkin luova, kunhan se vain päästetään valloilleen.