Käyn tieni laulaen...

Jukka ”Zorro” Salonen

Työterveyshuollon erikoislääkäri, laulaja

Porin Teatteri lokakuisena keskiviikkoiltana 1980. Donizettin ”Lemmenjuoman” alkusoitto on ohi ja ensimmäistä näytöstä mennään täyttä päätä. Kulisseissa tärisee vähän yli kolmikymppinen medisiinari odottaen Belcoren sisääntulotahteja. Ensimmäinen varsinainen ensi-ilta, ensimmäinen ohjattu näyttämökokemus, ensimmäinen mukanaolo oopperassa. Tärinä polvissa käy vatkaavaksi oman sisääntulomelodian kuuluessa orkesterissa, mutta lavalle on astuttava, kun kerran tähän asti on tultu. ”Niinkuin Paris muinoin antoi omenansa Helenalle...” sattui kohdalleen, ääni vähän väpätti, mutta sitten homma loksahti uomaansa, jännitys helpotti ja loppuun päästiin kapellimestarin ja bändin kanssa koko lailla samoilla iskuilla. Loppuaplodeja kohtalaisesti, kukkia, ha-lauksia, kumarruksia – ja jopa julkinen kritiikkikin oli paikoin myötämielinen.

Sen jälkeen kymmenen vuotta Porin Oopperan pakeilla: 11 erisuuruista roolia Belcoresta ”Don Giovannin” Masettoon, jonka jälkeen paikkakunnalta siirtyminen keskeytti lupaavasti vauhtiinpäässeen harrastajaoopperauran ja laulaminen rajoittui laulelmien esittämiseen ja yhtyelauluun, jotka sitten kylläkin ovat jatkuneet näihin päiviin asti.

Laulaminenhan on niin itsestäänselvää. Tai ainakin se itselle on aina ollut sitä. Kun isoisä oli lukemattomat tanssit soittanut viulupelimanni ja innokas lauleskelija, isä aktiivi kuoro- ja kvartettilaulaja ja nuorempana vähän laulunäytelmääkin kokeillut sekä tanssimuusikkona sivuansioita tienannut aktiiviharrastaja, täti lähes ammattilaulajatasoinen harrastajasopraano sekä äiti ja isoäitikin mielikseen laulavia, on melko ymmärrettävää, että laulua kuulin kehdosta lähtien normaalina puuhailuun, askareisiin ja olemiseen liittyvänä elementtinä. Yllä olevalla historialla lienee odotettavissa, että jonkinlaista musikaalisuutta sitä geeneihin siunaantui. Kun soitto ei jostain syystä innostanut, tuli laulamisesta luonnollinen tapa musiikin tekemiseen.

Kansakouluajoista lähtien sain mahdollisuuden myös esiintymiseen. Kun korva oli melko tarkka, estoja ei suuremmin ollut ja laulutkin jäivät päähän melko helposti, työnsivät opettajat laulamaan jos jonkinlaisiin tilanteisiin ja kissanristiäisiin. Iän hieman karttuessa oli luonnollista lähteä mukaan Raumalle vastikään perustettuun poikakuoroon, jonka piirissä laulaminen alkoi saada jo lievää taiteellisempaa ohjausta ja tavoitteitakin. Kun isä samaan aikaan ilmoitti, ettei kiireiltänsä ehdi enää laulujani säestämään ja työnsi kitaransa ja sointutaulukon syliin, alkoi väylä avautua kohti folkyhtyettä, kitarabändiä ja myöhemmin tanssimusiikkikeikkailua. Teinikunnan ja partion tilaisuuksien esiintymisissä lavavarmuus kasvoi, joten opiskelemaan siirryttäessä oli melko luonnollista, että osakunnan, ylioppilaskunnan ja kandiseuran tilaisuuksista ei selvinnyt laulamatta.

Lauluilloissa, laulunjohtajana, Akateemisessa Laulukillassa, Varsinais-Suomalaisen osakunnan kuorossa ja Civis-kvartetissa kuluivatkin sitten mukavasti ne illat, jotka sivistyneemmät käyttivät asianmukaiseen opiskeluun ja ammatilliseen harjaantumiseen. Kun ylioppilaspolitiikkaakin piti hieman harrastaa, ei varsinaista ajankulun ongelmaa juurikaan Turun vuosina esiintynyt.

Kun omaksi ja opettajieni hämmästykseksi vahingossa valmistuin ja pääsin ensimmäiseen varsinaiseen työpaikkaani, veti sukulaisrouva välittömästi mukaan Mikkelin Kamarikuoroon. Kuoron ja paikallisen maakuntaoopperan järjestämillä yksinlaulukursseilla varsinaisesti ensimmäisen kerran sain ammattimaista laulukoulutusta. Ääni sattui olemaan hyvässä kunnossa ja parin laulutunnin jälkeen sanoi opettajana toimiva Matti Tuloisela: ”Jollei sulla olis noin hyvää ammattia, taitaisin ruveta tekemään sinusta laulajaa”. Kommentti johti sitten siihen, että seuraavan kymmenen vuoden ajan kävin Tuloiselalla sekä yksityisesti että lukuisten laulukurssien oppilaana. Jonkinlaista kehitystä lienee tapahtunut, koska Poriin siirryttyäni ja Porin Oopperakuoroon päästyäni sain melko pian ensimmäisen roolityön. Osasyynä oli kyllä se, että kyseisen harrastajaoopperan vakiobaritoni ei työkiireiltään ehtinyt roolia tehdä ja varaa ammattilaulajan palkkaamiseen ei ollut. Kipinä oopperaan syttyi heti ja – kuten aiemmin mainitsin – kymmenen Porin vuoden ajan pystyin jalkaa oopperatyön ovenraossa pitämään. Mukaan siunaantui vielä Musiikkiopiston kamarikuoro Canzona, lauluyhtye Styyrmannit, yksinlaulu- ja duettokeikkoja, laulelmakeikkoja ja tehtäviä kaupunginorkesterin solistina, joten pahimpina hetkinä taisin käyttää aikaa varsinaiseen leipätyöhöni Vuorikemian työterveyslääkärinä suurinpiirtein yhtä paljon kuin laulamiseen. Taloudellisesti tasapaino meni siten, että mitä leipätyöstä tienasi, sen harrastus melkein vei. Työpaikkani sinänsä suhtautui harrastukseen myötämielisesti ja kannustavastikin – tosin käyttäen allekirjoittanutta myös ilmaisena esiintyjänä tilaisuuksissaan (enpä tosin laittanut pahasti vastaankaan). Perhe pahimmin taisi iltakiireiden takia jäädä lapsipuolen asemaan.

Varsinaisia suuria kommelluksia ei onneksi juurikaan osunut kohdalle noiden aktiivivuosien aikana. Hankalin tilanne taisi olla, kun kesken Lemmenjuoman esityskauden eräänä aamuna huomasin poskien turvonneen ja leuan aukeavan huononlaisesti. Parotiittihan se oli. Kun paikkaussysteemiä rooleille ei ollut minkäänlaista eikä esitystä loppuunmyytynä oikein voinut peruuttaakaan, piti rooli tehdä kurkkua myöten täynnä NSAID:ia leukojen liikkuvuuden palauttamiseksi. Läpi kahlattiin, mutta meningiittihän siitä tuli, hitto vie. Onneksi vakavammilta komplikaatioilta vältyttiin: todisteena 3 kpl melko lailla näköistäni jälkeläistä ko. periodin jälkeen.

Muutaman kerran lievä laryngiitti oli viedä äänen esityskautena. Oopperalaulaja Marja Eskola eräällä kurssilla oli onneksi opastanut, että kun ääni loppuu, niin tulkinta alkaa. Melkoisesti taisi tullakin heiluttua ja hösellettyä lavalla kyseisisssä näytöksissä.

Kun matalissa miesrooleissa ei näyttämöllä koskaan juuri pääse puristamaan tai pussaamaan tosi intohimoisesti, piti sitä yrittää kulisseissa – ja Jaakko Ryhäsen kannanoton mukaan tietenkin paremmin kuin näyttämöllä.

Laulelmamusiikki koko ikäni on ollut eräs lempilapsistani, joten päätin kokeilla onneani 1989 Tapsan Tahtien laulelmakilpailussa. Laulut olivat osuvia ja ääni ilmeisesti oopperatyön siinä määrin karaisema, että voitto tuli. Merkittävä huomio tuossa saavutuksessa on se, että kakkoseksi tuli Joel Hallikainen, joka sittemmin on luonut näkyvämmän uran menestyksekkäänä viihdetaiteilijana ja kansansuosikkina.

Laulelmapuuhailun kylkiäisenä sain vielä tehdä 90-luvun alussa Orionille CD-levyllisen pöytä-, snapsi- ja kes-tilauluja, joita sitten muissakin yhteyksissä on tullut menestyksekkäästi hyödynnetyksi.

Pääkaupunkiseudun vuodet ovat muuten olleet enemmän passiivisen harrastamisen ja kuuntelun aikaa: oopperaa ja konsertteja, hieman kulttuurimatkailua, musiikkikirjallisuuteen ja -elämänkertoihin tutustumista ja joskus joku harva laulelmakeikka, kun sääliväiset kaverit pyytävät vielä esiintymään klubin tai perheen tilaisuuksiin... ja firman pikkujoulujen lopputunneille.

On mahdotonta kuvi-tella elämääni ilman musiikkia ja laulua. Tasapaino työn ja musiikin välillä on säilynyt tyydyttävänä, mutta lähipiiri lienee jonkinlaisesta paitsiosta kärsinyt. Laulaa kuitenkin aion niin kauan, kun ääni pihisee ja jotain nuottikorvasta on jäljellä. Jos kiireet hieman hellittävät, lienee tämänhetkinen kunto vielä vaikkapa MediCantoon tai muuhun kuorotyöhön riittävä.

Ja snapsilauluihin tietenkin.