Lääketiedettä vai elokuvia?

Jaakko Ilkka Virtanen

Dokumentaristi

Aristoteles kirjoitti Runousopissaan: draamassa on alku, keskikohta ja loppu. Protagonisti, draaman päähenkilö tavoittelee mahdotonta päämäärää ylivertaisen antagonistin tätä vastustaessa. Draaman lopussa protagonisti, jonka puolesta yleisö jännittää voittaa antagonistin ja saavuttaa päämääränsä tai häviää ja tuhoutuu. Kahteen tuhanteen vuoteen draaman teoria ei ole käytännöllisesti katsoen muuttunut miksikään. Jos osaa Aristoteleen ohjeen mukaisesti rakentaa käsikirjoituksen ja vieläpä ohjatakin sen, menestyy elokuva- tai teatterialalla, muutoin kaikki toivo on menetetty.

Vuonna 1985 pääsin Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen osastolle. Meitä oli kymmenen keltanokkaa. Minulla oli lapsellisen seksikäs kuva elokuvan teosta. Siinä täytyi olla jotain magiikkaa, kun kouluun pääseminenkin oli ollut niin vaikeaa. Lehdissä kirjoitettiin palstatolkulla elokuvaohjaajista, jotka tiesivät jotain elämää suurempaa. Elokuva-arkiston näytännöt olivat jokailtainen numeroni. Oli tunnettava Fritz Lang, Andrei Tarkovski ja R.W.Fassbinder.

Opinnot TAIKissa olivat järkytys. Ensimmäisenä vuonna ei tapahtunut mitään. Kaipasin anatomian professori Mikko Niemen sivistyneitä luentoja. TAIKissa opettajat eivät saapuneet tunneille ja jos saapuivat, olimme me opiskelijat jo baarissa. Koulun opetus tuntui kiteytyvän joka paikassa lojuviin tyhjiin filmipurkkeihin, joita käytettiin tuhkakuppeina.

Sitten tuli Pirjo Honkasalo, riisui meidät turhista ennakkoluuloista ja luovuuden estävästä ylpeydestä, iski VHS-kamerat kouraan ja jakoi dokumenttitehtävän toisensa perään. Piti kuvata työtä, erotiikkaa, omakuva ja ties mitä. Innostuin ja seuraavana keväänä ohjasin ensimmäistä pitkää dokumenttiani, jota tuskin kehtaan nykyisin edes filmografiaani lisätä. Tuon dokumenttikurssin jälkeen opiskelin kaiken itse, kantapään kautta kunnes monta vuotta myöhemmin jo ammatissa toimiessani, koulun opetus oli kohentunut, ja suoritin maisterin tutkinnon loppuun.

Minusta tuli dokumentaristi. Millaista on sitten työni? Aikaisemmin sain ilmestyksen kaltaisia näkyjä elokuvista. Saatoin seistä ratikkapysäkillä ja yht´äkkiä koko dokumentti näyttäytyi minulle komeudessaan. Seurasi kiihkeä kausi, jolloin sain Yleisradion, elokuvasäätiön ja kaikki tarpeelliset ihmiset ymmärtämään näkyni arvon. Loppu oli raastavaa työtä, josta maksettiin huonosti jos sitäkään. Jokainen työ tuntui vievän palan sydänlihasta. Ihmissuhteet rasittuivat. Ja loppujen lopuksi sai lukea likimain tuoteselostuksen sanomalehdestä. Nykyisin suhtaudun työhöni vähemmän intohimoisesti mutta ammattimaisemmin. Laiskottelen ja näen päiväunia. Aika perheen ja lasten kanssa on elokuvaa tärkeämpää.

Opetan yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa: dokumenttia, elokuvahistoriaa, dramaturgiaa. Dokumentin ohjaamisella on Suomessa hankala elättää viisihenkistä perhettä, mutta en valita, sillä tunnen itseni kaikin puolin vapaaksi mieheksi.

Elämä on näyttämötaidetta. Jokainen päivä noudattaa Aristoteleen ajatusta.

Alku on aamunsarastus, keskikohta päivä ja loppu yö. Vuoden kierto, ihmiselämä ja vaikkapa lääkärin vastaanotto noudattavat Aristoteleen draaman teoriaa. Kaikkialla yhteiskunnassa korostuu protagonistien tavoittelu voittaa ylivoimaiset antagonistinsa. Protagonisti toisensa jälkeen tuhoutuu, mutta tulevatko ne harvat, jotka saavuttavat mahdottomat tavoitteensa onnellisiksi? Lopulta kaikki kohtaamme ylivertaisen antagonistin, ikä ja sairaudet tekevät tehtävänsä.

Lääkärikunnassa on aina ollut kosolti taiteellisesti lahjakkaita ihmisiä. Anton Tsehov heistä lienee kuuluisin, mutta toki mestareita löytyy lähempääkin. Emeritus professori Kalle Achté kirjoitti niin koskettavasti Aleksis Kivestä kirjassaan Syksystä jouluun, että minun oli pakko liikutukseltani keskeyttää kirjan lukeminen. Hänen tekstistään henki tavattoman syvällinen kulttuurin ja ihmisen tuntemus. Hän ei lähestynyt Kiveä yläkulmasta, ei kuten preparaattia tai hyönteistä vaan silmän korkeudelta ehkä välillä kunnioittavasti alaviistostakin. Achté antaa kirjassaan Kivelle paitsi arvon suomalaisen kertomakirjallisuuden luojana myös hänen pyrkimyksilleen ja toiminnalleen täysin loogisen selityksen. Kaikessa traagisuudessaan Kivi toimi ammattikirjailijan tavoin, identiteettinsä mukaisesti. Tuon yksinäisen protagonistin kohtalona oli sitten tuhoutua ylivoimaisen antagonistin, ruotsinkielisen valtakulttuurin nöyryyttämänä.

Dokumenttikurssien ensimmäisenä opetuksena minäkin olen sanonut: Kamera on syytä pitää silmän korkeudella. Väärällä kuvakulmalla voi tuhota pienen ihmisen.